Kansa on aina toisaalla

Kansaa ei ole. Tämän voi ajatella tarkoittavan sekä lacanilaisesti kansan reaalisuutta että rancièrelaisittain kansan olemista poliittisena subjektina. Kansa erottaa yhteisön itsestään. Yhteisö sinänsä on aina – perustavimmalla tasollaan – kiistan yhteisö, jonka järjestyksen ydin on tasa-arvon toteennäyttämistä koskevan kamppailun jakama. ”Orgaaninen yhteisö”, jossa jokaisella on hierarkian määrittämä paikkansa, ei ole mahdoton ainoastaan siitä syystä, että liberaali humanismi on emansipoinut yksilön, vaan paljon perustavammalla tavalla. Mikään yhteisö ei ole koskaan ollut orgaaninen.

Demokraattiseksi kutsutussa järjestelmässä kansan poliittinen subjektivaatio tai reaalisuus pyritään sulkeistamaan/torjumaan osaksi vakiintunutta järjestystä vaalikoneistolla, jossa kansa redusoidaan ääniksi, luvuiksi ja tilastoiksi. Kansan reaalisuus ilmenee kuitenkin näiden representaatioidenkin tasolla eräänlaisina ”anomalioina”, esimerkiksi julkisen valinnan teorian osoittamana monitulkintaisuutena, jonka perusteella on todettava äänestysmenettelyihin olevan ”sisäänrakennettuna vaikeita, osin peräti loogisista syistä ratkeamattomia ongelmia”, kuten Matti Wiberg artikkelissaan* huomauttaa.

Poliittisena subjektina kansa on järjestäytyneelle yhteisölle sen kitkatonta toimintaa ja olemisen järjestystä häiritsevä kiista. Rancièren** teoreettisen ja filosofisen luonnehdinnan mukaan kansa ”on subjektin ja sen ilmenemisen piirin ensimmäinen kirjautuminen, jonka pohjalta toiset subjektiksi tulemisen tavat esittävät muiden ’olioiden’, muiden poliittisen kiistan subjektien kirjaamista”. Kansa (kr. dēmos) toisin sanoen ilmaisee ja nimeää ensimmäistä kertaa yhteisön määrittämässä yhteisyydessä olevan eron, joka samalla on määritellyn yhteisyyden mahdollisuuden ehto.

Kansan itsestäänselvyyttä identiteettinä uhkaa sen reaalisuus, joka poliittisena subjektivaationa ilmenee erityisellä tavalla osattomien joukoissa. ”Normaalitilan” vallitessa nämä osattomat ovat de facto yhteiskunnallisesti näkymättömiä, kansan tapauksessa niitä, joita ei mielletä kansaan kuuluviksi, sillä heitä ei yhteiskuntajärjestyksen näkökulmasta ole subjekteina olemassakaan. Heidän osattomuutensa on nimetöntä, sillä joukkona he ovat ainoastaan sen ylimäärä, ”ulkoinen puute”, jolla ei ole ruumista.

Poliittisesta tapahtumasta (joka aina rikkoo normaalin tilan) on kyse silloin, kun osattomien joukko ilmaantuu tunnustusta vaativana puhutellen ”luonnollisen” järjestyksen toimijoita ikään kuin nämä voisivat ymmärtää heidän puhettaan ja siten jakaa saman julkisen tilan. Kun valta vastaa tähän puhutteluun (yleensä kiistämällä osattomien joukon vaatimusten legitimiteetin ja puolustamalla herruutensa luonnollisuutta), se osoittaa samalla ymmärtävänsä osattomien puhetta, jonka piti olla vain anonyymiä ja käsittämätöntä ”alempien lajien” tuskan ja mielihyvän mongerrusta.

Näin osoittautuu, että ylimääräisellä ja ruumiittomalla (aina jo) olikin ruumis; samalla niistä, joiden kohtalona oli elinikäinen alistuminen, tulee subjekteja, jotka vaativat valtaa puuttua kohtalonsa kulkuun itse. Niin kauan kuin valta kykenee teeskentelemään, ettei ymmärrä tätä vaatimusta – ettei kyse ole mistään ”kielestä” –, se kykenee ylläpitämään herruutensa luonnollisia hierarkioita ja säilyttämään niiden uskottavuuden. Rancièren mukaan

[p]olitiikkaa on, kun kansan ”vapautena” ilmenevä tasa-arvoinen satunnaisuus keskeyttää herruuksien luonnollisen järjestyksen ja kun tämä keskeytys tuottaa erityisen muodostelman. Tuo muodostelma jakaa yhteiskunnan osapuoliin, jotka eivät ole ”todellisia” osapuolia, ja perustaa yhden osapuolen, joka rinnastaa itsensä kokonaisuuteen itselleen kuulumattoman ”ominaisuuden” nimissä, sekä ”yhteisen”, joka on kiistan yhteisö.

Kun jokin näkymätön osattomien joukko rinnastaa itsensä kansan kokonaisuuteen tulemalla ”meiksi”, se vaatii kansan yhteisyyttä tilille identiteetistään ja totaliteetistaan. Kansa on aina toisaalla, ja jokainen yhteiseksi eduksi määritelty tuottaa institutionalisoituessaan ylimäärän ja osattomuuden, joka siirtää kansan sille määrätyltä paikalta aina uudelleen ja uudelleen. Esimerkiksi ”kansallisvaltiossa” ei tässä mielessä ole kyse mistään kollektiivisen identiteetin perustalle rakennetusta yhteenliittymästä, vaan yrityksestä oikeuttaa kansan totaliteetti liittämällä siihen valtio(koneisto)n nykyinen ja moderni ”kiistattomuus”. Samalla on kyse pyrkimyksestä ”institutionalisoida” poliittisen subjektin ensimmäinen kirjautuminen – jolloin tämän kirjautumisen ensikertaisuus toimii samalla ”loogisena” tapana johtaa valtiomuodostelmien moninaisuudesta kansallisvaltion luonnollinen, ”pragmaattinen” etusija. Toiminnan logiikka on sama kuin missä tahansa myytissä, jossa jakautunut ja empiirinen ensikertaisuus tulkitaan eheäksi alkuperäisyydeksi.

Rancièrelle ”[p]oliitikan instituutio on identtinen luokkataistelun instituution kanssa”. Luokkataistelu on tässä ymmärrettävä Rancièren sille antamassa marxilaisessa merkityksessä – ei siis niinkään politiikan salaisena liikuttajana tai sen ilmiöiden taakse kätkeytyvänä totuutena kuin politiikkana itsessään, ”sellaisena [politiikkana] kuin sen kohtaavat aina jo olemassa olevana ne jotka haluavat perustaa yhteisön sen arkhēlle [alkuperälle]”. Tähän liittyy myös marxilainen tulkinta proletariaatin universaaliudesta: ”[p]roletariaatti ei ole luokka vaan kaikkien luokkien hajoaminen” – lausuma, joka Rancièren mukaan ”tulee ymmärtää kaikessa yleisyydessään”. (Pahamaineinen ”proletariaatin diktatuuri” ei tässä mielessä tarkoita yhden luokan valtaa yli muiden, vaan hajoamisen perustalle syntyvää kenen tahansa yhteisöä, demokratiaa sanan radikaalissa mielessä.)

Rancière kirjoittaa:

Tässä on kuitenkin kyse Ateenan dēmoksesta, joka samastaa itsensä koko yhteisöön, ja marxilaisesta proletariaatista, joka tunnustautuu yhteisyyden radikaaliksi poikkeukseksi. Molemmat yhdistävät yhteiskunnan yhden osapuolen nimeen kaikkien tasa-arvon puhtaan oikeutuksen, joka erottaa kaikki luokat itsestään ja jonka ansiosta politiikkaa on. Politiikan universaalius on kunkin osapuolen sisäisen eron ja yhteisön itsestään erottavan kiistan universaaliutta.

Kansan ”olemus” kiteytyy näin sen oletetun yhteisyyden radikaalissa poikkeuksessa, joka prosessina ei ole vähempää kuin osattomien nimeen yhdistetty tasa-arvon oikeutus.

*) Wiberg, Matti 2011: ”Mitä vikaa kansan tahdossa?”. Artikkeli teoksessa Populismi. Kriittinen arvio. Helsinki: Edita.

**) Rancière, Jacques 2009: Erimielisyys. Helsinki: Tutkijaliitto.