Tylsämielinen lynkkausepisodi

Toisinaan käy niin, että paikallinen tuttu onnistuu murtautumaan valtamedian tunnetusti valikoivaan tietoisuuteen. Varakansanedustaja Mikkola on epäilemättä onnistuneesti leimattu uudeksi valtakunnanmielensäpahoittajaksi, mikä kertoo siitä, että aidoista idiooteista koetaan joskus pulaa mediassakin, sillä juuri aito lahkohenkinen moralismi ja paasaus Mikkolan mielipidekirjoituksesta varsinaisesti puuttuu. Koska hän kuitenkin on kristillisdemokraatti ja näin samaa viiteryhmää Marjatta Rädyn ja kumppaneiden kanssa, somen ärsytyskynnyksen ylittämiseen riittää, kun mainitsee lastenkulttuurin vaalimista käsittelevässä lyhyessä tekstissä Tuure Boeliuksen seksuaalisen suuntautumisen.

Mikkolan oma, eksplisiittinen kannanotto ei suuntaudu homoseksuaalista elämäntapaa saati homoseksuaalisuutta vastaan sinänsä. Selviä kannanottoja löydän vain kaksi: (1) Suomen Suven avauksen tulisi olla ”tapahtuma, jonka sisältö laulujen sanoineen ja merkityksineen tukee 6–12-vuotiaiden lapsuutta” ja (2) ”lastenkulttuurin vaalimisen tulisi olla itseisarvo”.

Tällainen ei tietenkään ärsytä ketään. Porukkaa on vihlaissut ennen muuta se, että tekstinsä alussa Mikkola mainitsee saaneensa huolestuneita yhteydenottoja, sillä ”esiintyjäksi on kutsuttu tänä vuonna Tuure Boelius, parin vuoden takainen palkittu ’vuoden homo’, tubettaja ja laulaja-artisti, joka tunnetaan muun muassa homoihastumisesta kertovasta biisistään ’Lätkäjätkä-Ville’”.

Karjalaisen ja Karjalan Heilin keskustelupalstoilla Mikkolaa on tavanomaisen suoran lynkkaamisen ohella hiillostettu siitä, miksi Boeliuksen seksuaalinen suuntaus ylipäätään katsotaan mainitsemisen arvoiseksi. Myöhempänä havaintoesimerkkinään Mikkola mainitsee kuulleensa ”erään opettajaperheen” käymästä keskustelusta, ”että jätetäänkö omat lapset kotiin kutsuvieraan vuoksi ja uskalletaanko omalla nimellä antaa palautetta koulutoimeen”.

Lynkkaukseen on syytä suhtautua kriittisesti. Mikkolan kirjoitusta voi aivan hyvin tulkita suopeasti varakansanedustajan lyömäksi strategiseksi hudiksi. On epäilemättä hiukan kummallista nostaa Boeliuksen seksuaalinen suuntaus maininnan arvoiseksi asiaksi, kun huomioi, ettei Mikkola itse (kritiikkiin antamiensa vastausten perusteella) näe hänen homoseksuaalisuuttaan tapahtuman kannalta ongelmallisena. Toisaalta vaikuttaa siltä, että Mikkolan saamissa huolestuneissa yhteydenotoissa asetelma on saattanut painottua toisin.

Mikkola jättää kuitenkin tekstissään avoimeksi sen, mikä homoseksuaalisuuden yhtymäkohta lapsuutta tukeviin tai uhkaaviin kulttuurisiin merkitsijöihin on. Samalla jää hiukan tulkinnanvaraiseksi se, miksi asia ylipäätään on katsottu erityismaininnan arvoiseksi. Mutta avoimeksi jää muutakin, kuten vaikkapa se, millaista lapsuutta tukevan kulttuurin sitten pitäisi olla, ja mitä syitä on problematisoida Boeliuksen esiintyminen tapahtumassa. (Somekeskustelussa Mikkola viittasi Boeliuksen lapsille sopimattomaan Youtube-materiaaliin, mutta asetelma tuntuu pakostakin hiukan väkinäiseltä, sillä artistin julkinen kuva on jokseenkin positiivinen. Boelius on jopa valittu vuoden 2018 Nuoreksi eurooppalaiseksi.)

Tämä on tylsää perusjuttua, yhtä kaikki: melko puiseva tapausesimerkki julkisen keskustelun mielettömyydestä ja satunnaisen poliitikon huojahtelevasta diskurssista. Mikkolan viesti jäi epäselväksi, ja koska hän on kristillisdemokraatti ja koska hän joka tapauksessa sotkee juttuun homot, pahoittaa liberaali establishment mielensä vastavuoroisesti. Mikkolan diskurssi vihjailee ”väärän arvomaailman” ja viiteryhmän suuntaan, mutta antaa poliitikolle mahdollisuuden torjua syytökset homoseksuaalisuuden (tai homoseksuaalisen elämäntavan harjoittamisen) tuomitsemisesta syntinä. Kukaan ei katso olevansa anteeksipyyntöä velkaa, kaikki ovat mielestään olleet hyvien arvojen ja sananvapauden asialla…

Jos Mikkolan diskursiivisen ”heilunnan” arvoituksen – joka minusta on kenties ainoa poliittisesti kiinnostava puoli asiassa – haluaa ratkaista, on kysyttävä, löytyykö sellaista viitekehystä, jossa jokainen elementti asettuu osaksi mielekästä kudosta. Sellainen löytyy. Asia erikseen on, allekirjoittaako varakansanedustaja tämän viitekehyksen – sitä en tiedä, enkä siis ota asiaan kantaa; tyydyn vain analysoimaan Mikkolan kirjoituksen sijoittamalla sen kontekstiin, jossa mikään tekstin elementeistä ja painotuksista ei ole sattumanvarainen.

Paremman puutteessa kontekstia voisi nimittää helluntailaisesti sävyttyneeksi oikeistokonservatismiksi, jossa homoseksuaalisuuden harjoittaminen nähdään Jumalan luomisjärjestyksen aktiiviseksi vastustamiseksi ja homoseksuaalisuus seksuaali-identiteettinä olennaisella tavalla ”vääräksi”. Normatiivinen lähtökohta on heteroseksuaalinen, ja tätä perustellaan niin biologialla kuin Raamatullakin, joka elämisen praksiksessa ja teoriassa osoittaa useimmille helluntailaisille ajattelun auktoriteetin.

Tässä kontekstissa Boeliuksen julkinen ja aktiivinen homoseksuaalisuus muodostaa ongelman sellaisenaan. Kuvitteelliselle helluntaioikeistokonservatiivillemme Boeliuksen esiintyminen (tai hänen hyväksymisensä esiintyjäksi) tapahtumassa merkitsee luomisjärjestyksen vastaisten yhteiskunnallisten tendenssien avointa ja ideologista tunnustamista, jolla ei voi olla mitään sijaa ”kristillisessä kasvatuksessa”, ellei sitten kielteisenä esimerkkinä. Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on helluntaipiireissä kuitenkin ristiriitaista, sillä mairea ja tekopyhä vakuuttelu siitä, että rakastamme syntistä, mutta vihaamme syntiä, ei vakuuta kaikkia sisäpiiriläisiäkään. Konservatiivisessa nomenklatuurassa Jeesuksen radikaalius on toki ajat sitten käännetty päälaelleen epämääräiseksi moraalisen puhtauden varjelemiseksi, ja juuri tässä viitekehyksessä saa Mikkolan huojuva diskurssi vakautta, jossa lauma tunnistaa paimenensa äänen.

Mikkolan teksti toimii näin viestinä kahteen suuntaan (riippumatta siitä, mihin hänen oma kantansa kallistuu). Oikeistokonservatiivinen kristillisdemokraattien kenttä näkee tässä epäilemättä esimerkin uskalluksesta ja moraalisesta ryhdistä, eräänlaisesta Jumalan valtakunnan arvojen edustamisesta synnin saastuttamassa julkisen sanan sfäärissä; vasemmistoliberaalit näkevät jälleen yhden fundamentalistin, jolle on hauska osoittaa moraalista ylemmyyttään. Näiden kahden kannan vastakkaisuus jää näennäiseksi, sillä molemmissa on kyse ideologisesta asenteesta, uskosta siihen, että iso Toinen vahvistaa juuri minun omaksumani eettisen position.

Asetelmaa hämärtää entisestään se, että vasemmistoliberaalien ja populistien piirissä suosittu uhripääoman kasvattaminen näkyy kristillisdemokraattienkin keskuudessa jaolle pääsemisen halukkuutena. Jos vasemmistoliberaali on populistisen barbarian uhri ja populistia puolestaan uhkaa sosialistinen totalitarismi, kaatuu kristillisdemokraatin päälle Jumalan tuomion odotuksessa yhä helvetillisemmin ”raamatullista uskoa” vihaava maailma. Jokainen näistä fantasioista asettaa minän ison Toisen turvaaman järjestyksen rintamaan, jossa satunnaista on vain toisarvoinen. Kohun varsinainen ideologiakriittinen opetus on, ettei todellinen politiikka ole kamppailua erilaisten arvojen välillä, vaan kyse on kamppailuna realisoituvasta arvosta sinänsä.

Mikkolan huoli lapsia tukevan kulttuurin puolesta jääneekin jossain määrin epäselväksi juuri siksi, ettei ole symbolista auktoriteettia, johon vetoaminen mahdollistaisi homoseksuaalisuuden ja moraalisen kyseenalaisuuden yhdistämisen toisiinsa mielekkäällä tavalla. Ei ole uskottavaa tuomita homoseksuaalisuuden harjoittamista epäilyttävänä ja synnillisenä, ja tämä tiedetään Mikkolaa äänestäneissä helluntaipiireissäkin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää kertoa ”joidenkin jossain” esittäneen tapahtuman artistivalintaan liittyvän huolestuneisuutensa, minkä lisäksi voi mainita jotain homoseksuaalisuudesta ja esittää sisällöttömäksi jäävän toiveen lapsia tukevan kulttuurin puolesta. Silläkin saa liberaalit kimppuunsa. Toisaalta kristillisdemokraattien piirissä Mikkolan elettä epäilemättä arvostetaan – saatetaanpa hänestä tehdä sananvapauden marttyyriäkin, mene ja tiedä –, mutta tällaisista uhritoimituksista tuskin monikaan alttarilla makaava nauttii.

Joutavan moralismin takia kadotettiin keskustelun olennainen kamppailun elementti: kysymys siitä, kenen kulttuurista puhumme, kun puhumme ”lapsen kasvua tukevasta kulttuurista” ja millaisen poliittisen vastakkainasettelun oireen Boelius-ilmiö kätkee. Nyt lähinnä keskityttiin tuomitsemaan sellainen homoja uhkaava voima, joka on joka suhteessa huomattavan vaaraton (äärikonservatiivinen, lahkohenkinen kristinuskon tulkinta). Ei myöskään ole syytä arvella, ettei Mikkola olisi vilpitön vakuutellessaan, ettei hänellä ole ongelmaa Boeliuksen seksuaalisen suuntautumisen suhteen. Miksi olisi; ei se Jumalaakaan kiinnosta.

Abortti poliittisen kamppailun kohteena

Aborttikysymyksestä tekee poliittisen pommin ennen muuta se, että kysymyksen muodosta käydään jatkuvaa kamppailua. Reaalipoliittinen vastakkainasettelu todentuu kenties selkeimmin vasemmistolaisessa feminismissä ja konservatiivisessa oikeistokristillisyydessä. Ensin mainittu puhuu naisen ruumiillisesta itsemääräämisoikeudesta; jälkimmäiselle kysymys on syntymättömän ihmisen oikeudesta elämään.

Vaikka konservatiivit käyttävät mielellään voimakasta retoriikkaa ja samastavat abortin murhaan, on selvää, ettei kysymys ole lainkaan niin yksinkertainen: tämän osoittaa jo se, että kamppailun molemmat osapuolet katsovat olevansa ihmisoikeuksien asialla. Toisaalta lienee turha kiistää abortin reaalista ulottuvuutta: kysymys ei ole tekninen, vaan elämän ja kuoleman kysymys.

Asian poliittinen tulenarkuus kiteytyy kahtaalla, mainittuna elämän ja kuoleman vastakkaisuutena sekä kysymyksenä valtion harjoittamasta ruumiin hallinnasta. Konservatiivi näkee jälkimmäisen asetelman ennen muuta elämän varjeluna, mutta feministi on täysin oikeassa hahmotellessaan sen valtapoliittisesti. Olisi tietenkin teeskentelyä väittää, ettei abortissa ole kyse sikiön kuolemaan johtavasta toimenpiteestä, mutta epäilemättä on kysymys myös elämän varjelun nimissä tapahtuvasta naisen ruumiiseen kohdistuvasta vallankäytöstä.

Konservatiivinen näkökulma vie asetelmaa usein suuntaan, jossa sikiön poistaminen kohdusta samastuu jäännöksettömästi ihmisen murhaamiseen; vasemmistofeministinen tulkinta korostaa aborttia kliinisenä toimenpiteenä. Kamppailua käydään näin siitä, millä tavoin abortti asemoidaan symbolisessa rekisterissä. Kiinnostavaksi ja aidosti poliittiseksi ongelman tekee osaltaan se, ettei ”keskitien vaihtoehtoa” (muuna kuin negaationa eli kantaaottamattomuutena) tunnu juuri mahdolliselta artikuloida.

Laajassa mielessä aborttikiista liittyy samaan yhteiskunnalliseen murrokseen kuin palkkatyösuhteen roolin tuotantosuhteiden järjestäjänä vähittäinen marginalisoituminen, toisin sanoen hyvinvointivaltion rapautumiseen, jossa patriarkaaliseen ja sukupuolittuneeseen työnjakoon nojaavat ideaalit ovat menettämässä symbolista sitovuuttaan. Naisen tai parisuhteen ensisijainen tehtävä ei enää ole jälkeläisten tuottaminen. Konservatiivit yhdistävät tämän usein silkkaan hedonismiin ja ”kuoleman kulttuuriin”, mutta väestönkasvu ja ilmastonmuutos tarjoavat jo julkisen diskurssin tasolla mahdollisuuksia artikuloida asetelmaa eettisestikin.

Kristilliskonservatiivisen kannan erityisenä paradigmaattisena ongelmana voi pitää valikoivuutta tai suppeutta: aborttia kritisoidaan kliinisenä murhaoperaationa, mutta samalla kannatetaan kapitalistista hyvinvointivaltiomallia, joka kolonialistisena ja patriarkaalisena järjestyksenä edellyttää laajamittaista ja systemaattista väkivaltaa. Valikoivuus ei tietenkään ole vain konservatiivien ongelma, sillä myös vasemmistofeministit takertuvat usein mieluummin konkreettisiin roistohahmoihin kuin lähtevät työläälle systeemikritiikin tielle. Etenkin elämää puolustavan konservatiivin – jos kohta vasemmistoliberaalinkin – olisi kuitenkin alettava kysellä, mikä rooli yhteiskunnallisilla mekanismeilla on siinä, kuinka polttavat poliittiset ongelmat yleensä hahmottuvat. Miksi aborttikiista on poliittinen kysymys juuri nyt? Mikä tekee sen mahdolliseksi? Mikä rooli oikeistolaisella, patriarkaalisella yhteiskuntajärjestyksellä on siinä, että asetelma (puolin ja toisin) todellistuu kamppailuna ihmisoikeuksien puolesta?

Abortin murhaan samastavan kristityn moraalinen huolestuneisuus tuntuukin hiukan tekopyhältä erityisesti siksi, ettei konservatiivipiireissä juuri törmää huolellisiin yhteiskuntadiagnooseihin ja -analyyseihin, jotka perustaisivat tarkastelunsa lähtökohdan moraalisen järjestyksen sijasta sen järjestelmän, jossa elämme, konkreettiseen tuotantosuhteiden todellisuuteen. Aborttikiistan vastapuolen tulkinta aborttilainsäädännöstä valtiollisena ruumiinhallinnan mekanismina palautetaan usein piiloteokraattiseen viitekehykseen, jossa syntiin langennut ihminen vastustaa aktiivisesti hyvää luomisjärjestystä. Naisesta tulee käärmeen liittolainen, isä-Jumalan saatanallinen vastustaja ja viattoman lapsi-ihmisen hedonistinen murhaaja. Kamppailun mahdollinen eettinen ulottuvuus – esimerkiksi sen liittäminen osaksi kapitalistisen valtion harjoittamaa biopoliittista kontrollia – tulee torjutuksi tavalla, jonka etenkin abortin realiteetin omakohtaisesti kokenut saattaa tuntea äärimmäisen vastenmieliseksi.

Menneisyyteni ”oikeistokristillisinä” aikoina kuittasin itsekin aborttikiistan kysymällä, miksi lasta pitäisi tappamalla rangaista toisen teoista, jos keskustelu sattui kääntymään vastentahtoiseen raskaaksi tulemiseen (esimerkiksi raiskauksen seurauksena). (Tätä lajia harrastivat etenkin naimisissa olevat, taloudellisesti hyvin toimeentulevat valkoiset heteromiehet; samat, jotka innokkaimmin varoittelivat nousevaa nuorisoa esiaviollisen seksin turmiollisuudesta.) Nykyään pidän reaktiota kohtuuttomana sen sisältämän fetisistisen oletuksen vuoksi: siinähän poliittinen kamppailu käännetään suoraan etukäteen ratkaistuksi kysymykseksi, jonka ainoa todellinen tarkoitus on toimia symbolista auktoriteettia vahvistavana lain ja moraalin esimerkkinä. Näin peitetään kiistan reaalinen, aidosti ratkaisematon ulottuvuus, josta ei haluta tietää mitään.

Tuulta ja sadetta

Ristiriita tekee kirjailijan. Tämä on vaarallisen lähellä latteutta, muttei ole sitä kuitenkaan aivan selvästi ja kiistattomasti.

Aiemmin jo kirjoitinkin kasvuympäristöstäni, sen elämisen arjen rakentavasta työn eetoksesta, vaatimuksesta tiedostaa realiteetit ja ojentua niiden mukaisesti. Tuon etiikan ja sen tarjoaman ihmisenä olemisen mallin olen pyrkinyt pettämään, häpäisemään ja polkemaan maan rakoon aina, milloin olen kokenut sen moraalisena vaateena pyrkivän pakottamaan minua tunnustamaan herroja ja majesteetteja, heidän valtakuntaansa, sen järjestystä ja pyhää. Ensi alkuun keskenkasvuisesti ja kohtalokkaita huteja lyöden, sittemmin systemaattisesti, poliittisena ja eettisenä kamppailuna.

Tämän sivutuotteena on ollut eräänlainen henkinen eristäytyminen biologisesta perheestäni: jatkuva ja kalvava kokemus yksinäisyydestä ja muukalaisuudesta, kuilu jota ei kurota umpeen sillä, että rakastetaan, sillä tuo kuilu on osa tapaa, jolla rakastetaan.

Rakkaus huolehtii, ja huolehtimisessa asuu ainainen mahdollisuus epäilyyn. Epäilystä kohoaa vihaa ja kaunaa. Rakkaus ilmestyy keskuuteemme valloitusprojektina. Valloituksesta tulee valistusta, valistuksesta vaatimus: Luovu. Tai kuten helluntaimenneisyydessäni opetettiin: ei armoa ilman pyhyyttä, ei orjaa ilman majesteettia.

Eristäytymisen koin ainaista kapinaa ja riitelyä paremmaksi vaihtoehdoksi. Aikuismaisempaakin se on: sentään katkesi napanuora, tosin vasta 35-vuotiaana. Noihin aikoihin löysin uuden isänkielen. Eristäytyminen tarkoitti ennen muuta eristäytymistä vanhasta isänkielestä. Useimmille muille se on edelleen normaalin mitta ja olemisen asunto. Kieltä puhuva ei koskaan tajua kielellään mittaavansa, sillä mittana kieli asettaa myös mitattavansa. Vasta kun kielen hylkää, se lakkaa olemasta luonto; silloin se muuttuu oudoksi kuin unessa annettu asian nimi. Vasta silloin asettuvat sen logiikan kehykset.

Eristäytyminen vaikuttaa ylimieliseltä: luullaan minun halveksivan tavallisen tallaajan arkista elämisen työtä, olevan kirjailijaa, paskovan keskiluokan peloille ja hymähtelevän kateellisesti reilun kuukausipalkan oikeuttamille nautinnoille. Vaikenemalla esitetyn syytöksen edessä on paha puolustautua, en edes tahdo.

Tapaan perhettäni säännöllisesti. Yhteiselämän hetket koen nykyään helpompina, joulunakaan ei ahdistanut ollenkaan. Iloni perheen olemassaolosta oli eheämpää kuin pitkään aikaan. Se siunaus eristäytymisestä on. Välit säilyvät, jää tilaa niille arkisille rakkauden teoille, joita vuosikausia haudutettu epäily ei aivan kohtuuttomasti rasita. Uskonasioista ja politiikasta puhuminen on riskialtista; lapsista, hankinnoista, omaisuudesta ja työstä puhuminen ei niinkään. Eristäytyminen antaa tilaa tyytyä normaaliin muutamaksi tunniksi kerrallaan. Myös katkeruudelta se vie terän. Ei tee mieli syyttää muita jos ei itseäänkään.

Kirjailijan etuoikeuksiin kuuluu navassaan rypeminen, kirjailijahan ei omista asioistaan puhuessaan ole samalla puhumatta asioista yleensä.

Kamppailu ei ole ohi, mutta perhepiirissä se tätä nykyä kyyristelee kahden sovittamattoman nautintotalouden väliin jäävällä niemennokalla. Tällaiset kirjoitukset ovat tuulta ja sadetta: jos ne saavat kiven huokailemaan, hyvä niin. Säiden jumalaksi en ala. Tosin juuri sanan voimalla väitetään taivaan varastoja auottaman ja suljettaman, mutta sellaisen mahtailun kuuluvuus menee hiukan sen mukaan kuin on kukkuloilla tuhkakasoja ja niiden päällä omaisuudettomia miehiä vanhurskauttaan julistamassa. Jumalan kuoltua puhuttelee nykylukijaa eniten Jobin kirjan loppu ja siinä kuvattu moninkertainen omaisuuden palautus. Sitä lukee joutilaasti hymähdellen, sapekkaan editorin lisäämänä keventävänä vitsinä.