Abortti poliittisen kamppailun kohteena

Aborttikysymyksestä tekee poliittisen pommin ennen muuta se, että kysymyksen muodosta käydään jatkuvaa kamppailua. Reaalipoliittinen vastakkainasettelu todentuu kenties selkeimmin vasemmistolaisessa feminismissä ja konservatiivisessa oikeistokristillisyydessä. Ensin mainittu puhuu naisen ruumiillisesta itsemääräämisoikeudesta; jälkimmäiselle kysymys on syntymättömän ihmisen oikeudesta elämään.

Vaikka konservatiivit käyttävät mielellään voimakasta retoriikkaa ja samastavat abortin murhaan, on selvää, ettei kysymys ole lainkaan niin yksinkertainen: tämän osoittaa jo se, että kamppailun molemmat osapuolet katsovat olevansa ihmisoikeuksien asialla. Toisaalta lienee turha kiistää abortin reaalista ulottuvuutta: kysymys ei ole tekninen, vaan elämän ja kuoleman kysymys.

Asian poliittinen tulenarkuus kiteytyy kahtaalla, mainittuna elämän ja kuoleman vastakkaisuutena sekä kysymyksenä valtion harjoittamasta ruumiin hallinnasta. Konservatiivi näkee jälkimmäisen asetelman ennen muuta elämän varjeluna, mutta feministi on täysin oikeassa hahmotellessaan sen valtapoliittisesti. Olisi tietenkin teeskentelyä väittää, ettei abortissa ole kyse sikiön kuolemaan johtavasta toimenpiteestä, mutta epäilemättä on kysymys myös elämän varjelun nimissä tapahtuvasta naisen ruumiiseen kohdistuvasta vallankäytöstä.

Konservatiivinen näkökulma vie asetelmaa usein suuntaan, jossa sikiön poistaminen kohdusta samastuu jäännöksettömästi ihmisen murhaamiseen; vasemmistofeministinen tulkinta korostaa aborttia kliinisenä toimenpiteenä. Kamppailua käydään näin siitä, millä tavoin abortti asemoidaan symbolisessa rekisterissä. Kiinnostavaksi ja aidosti poliittiseksi ongelman tekee osaltaan se, ettei ”keskitien vaihtoehtoa” (muuna kuin negaationa eli kantaaottamattomuutena) tunnu juuri mahdolliselta artikuloida.

Laajassa mielessä aborttikiista liittyy samaan yhteiskunnalliseen murrokseen kuin palkkatyösuhteen roolin tuotantosuhteiden järjestäjänä vähittäinen marginalisoituminen, toisin sanoen hyvinvointivaltion rapautumiseen, jossa patriarkaaliseen ja sukupuolittuneeseen työnjakoon nojaavat ideaalit ovat menettämässä symbolista sitovuuttaan. Naisen tai parisuhteen ensisijainen tehtävä ei enää ole jälkeläisten tuottaminen. Konservatiivit yhdistävät tämän usein silkkaan hedonismiin ja ”kuoleman kulttuuriin”, mutta väestönkasvu ja ilmastonmuutos tarjoavat jo julkisen diskurssin tasolla mahdollisuuksia artikuloida asetelmaa eettisestikin.

Kristilliskonservatiivisen kannan erityisenä paradigmaattisena ongelmana voi pitää valikoivuutta tai suppeutta: aborttia kritisoidaan kliinisenä murhaoperaationa, mutta samalla kannatetaan kapitalistista hyvinvointivaltiomallia, joka kolonialistisena ja patriarkaalisena järjestyksenä edellyttää laajamittaista ja systemaattista väkivaltaa. Valikoivuus ei tietenkään ole vain konservatiivien ongelma, sillä myös vasemmistofeministit takertuvat usein mieluummin konkreettisiin roistohahmoihin kuin lähtevät työläälle systeemikritiikin tielle. Etenkin elämää puolustavan konservatiivin – jos kohta vasemmistoliberaalinkin – olisi kuitenkin alettava kysellä, mikä rooli yhteiskunnallisilla mekanismeilla on siinä, kuinka polttavat poliittiset ongelmat yleensä hahmottuvat. Miksi aborttikiista on poliittinen kysymys juuri nyt? Mikä tekee sen mahdolliseksi? Mikä rooli oikeistolaisella, patriarkaalisella yhteiskuntajärjestyksellä on siinä, että asetelma (puolin ja toisin) todellistuu kamppailuna ihmisoikeuksien puolesta?

Abortin murhaan samastavan kristityn moraalinen huolestuneisuus tuntuukin hiukan tekopyhältä erityisesti siksi, ettei konservatiivipiireissä juuri törmää huolellisiin yhteiskuntadiagnooseihin ja -analyyseihin, jotka perustaisivat tarkastelunsa lähtökohdan moraalisen järjestyksen sijasta sen järjestelmän, jossa elämme, konkreettiseen tuotantosuhteiden todellisuuteen. Aborttikiistan vastapuolen tulkinta aborttilainsäädännöstä valtiollisena ruumiinhallinnan mekanismina palautetaan usein piiloteokraattiseen viitekehykseen, jossa syntiin langennut ihminen vastustaa aktiivisesti hyvää luomisjärjestystä. Naisesta tulee käärmeen liittolainen, isä-Jumalan saatanallinen vastustaja ja viattoman lapsi-ihmisen hedonistinen murhaaja. Kamppailun mahdollinen eettinen ulottuvuus – esimerkiksi sen liittäminen osaksi kapitalistisen valtion harjoittamaa biopoliittista kontrollia – tulee torjutuksi tavalla, jonka etenkin abortin realiteetin omakohtaisesti kokenut saattaa tuntea äärimmäisen vastenmieliseksi.

Menneisyyteni ”oikeistokristillisinä” aikoina kuittasin itsekin aborttikiistan kysymällä, miksi lasta pitäisi tappamalla rangaista toisen teoista, jos keskustelu sattui kääntymään vastentahtoiseen raskaaksi tulemiseen (esimerkiksi raiskauksen seurauksena). (Tätä lajia harrastivat etenkin naimisissa olevat, taloudellisesti hyvin toimeentulevat valkoiset heteromiehet; samat, jotka innokkaimmin varoittelivat nousevaa nuorisoa esiaviollisen seksin turmiollisuudesta.) Nykyään pidän reaktiota kohtuuttomana sen sisältämän fetisistisen oletuksen vuoksi: siinähän poliittinen kamppailu käännetään suoraan etukäteen ratkaistuksi kysymykseksi, jonka ainoa todellinen tarkoitus on toimia symbolista auktoriteettia vahvistavana lain ja moraalin esimerkkinä. Näin peitetään kiistan reaalinen, aidosti ratkaisematon ulottuvuus, josta ei haluta tietää mitään.