Taiteilijoita riivaavat kysymykset

Saara Turunen, jonka tiedämme ”kiinnostavaksi kirjailijaksi” ja ”sukupolvensa ääneksi”, lausuu uutta näytelmäänsä puffaavassa artikkelissa:

”Näin ei varmaan saisi sanoa, mutta olen nähnyt elämässäni niin vitun monta Tšehovia ja Dostojevskiä, että jossain vaiheessa tajusin, etten enää tarvitse niitä. En halua nähdä enää yhtään näytelmää, jossa naiset tarjoilevat teetä ja kahvia. Se ei riitä minulle. En tarvitse sitä enää, menen mieluummin vaikka rannalle.”

Turusen mielestä ”olisi vähintäänkin reilua, että jos samoja klassikoita vuodesta toiseen esitetään, niitä jollain tapaa kommentoitaisiin”: ”Esimerkiksi otettaisiin kantaa siihen misogyyniseen tai rasistiseen maailmankuvaan, jota ne kannattelevat.” Turunen itse sanoo toteuttavansa feminismiä taiteensa kautta.

HS:n artikkeli on lukemisen arvoinen. Se onnistuu siinä, missä vain ideologia voi onnistua: tarjoaa lukijalleen kulttuurieliitin hegemonisen konsensuksen vapauttavan vallankumousprojektin hahmossa. Artikkelin ongelma ei ole Turusen puolustamassa asiassa. Valheellisuus on asiaa somistavissa kehyksissä ja puitteissa. Ne muuttavat Turusen feminismin fetissiksi. Fetissi peittää olennaisen olemalla jotain sellaista hyvää, josta ei (älyllisen uskottavuutensa säilyttääkseen) muuta mieltä voi ollakaan.

Koska artikkeli ilmestyy maamme merkittävimmässä sanomalehdessä, lausumattomana taustaoletuksena on arvoja kuten edistyksellisyys ja kriittisyys. Nämä ovat niitä kehyksiä – tai tarkemmin sanoen kehysten nimiä –, joiden puiteluonne (ja siten niiden todellinen suhde valtaan) jää havaintotason alapuolelle. Näemme vain artikkelin välittämän ”asian”, taiteilija Saara Turusen feminismin ja esiin nostetut epäkohdat. Näin fetissi toimii.

Turunen siis puolustaa hyvää asiaa, jonka puolesta puhumisessa ei kuitenkaan ole mitään laajan konsensuksen ja kulttuurieliitin arvojen vastaista. Epäkohdat ovat todellisia, mutta mitään emansipatorista ei ole siinä, että establishmentin ja siten kulttuuripääoman akkreditoima kiitelty taiteilija nostaa niitä esiin projekteissaan, joita eliittimedia HS mainostaa. Toisin sanoen se, mistä HS kirjoittaa ja mitä Turunen taiteellaan tekee, on yksi esimerkki läpeensä turvallisesta ja turvatusta ”toisinajattelun” muodosta.

Ei Turusen eikä HS:n tarvitse kummemmin pelätä, että sisäpiiri heidät tuomitsisi. Globaalissakin mittakaavassa taide-eliitti sitä paitsi imee voimaa aivan samoista fetisseistä. Jokin aika sitten kirjoitettiin YLEllä toisesta suomalaistaiteilijasta, jonka ”[k]uvat tuntuvat nauravan perinteisille kauneusihanteille ja sukupuolirooleille, sille, mitä naisilta odotetaan. (…) The New Yorker kuvaili Susirajan teoksia muun muassa absurdeiksi vinjeteiksi, joissa tehdään masokistisia asioita ja rikotaan ruumista koskevia normeja.” ”Ruumista koskevat normit” ovat Turusenkin mukaan keskeinen ongelma.

Nykytaiteen ympärillä pyörivän keskustelun paradokseja on, että mitä vähemmän normeja löytyy rikottaviksi, sitä enemmän korostetaan uuden taiteen arvoa juuri suhteessa symbolisten auktoriteettien kiistämiseen. Juuri tällaisesta fetisistisestä eleestä on kysymys tavassa, jolla media tuottaa Saara Turusen ja Iiu Susirajan ”vallankumouksellisuuden” ja ”edistyksellisyyden”.

Kuten Paul Verhaeghe ja moni muu on todennut, elämme symbolisen auktoriteetin (Isän) katoamisen aikaa. Nykyajassa vaikuttava iso Toinen (symbolinen järjestys) ei ole mikä tahansa auktoriteetti, etenkään vanhanmallinen sortava Isä. Verhaeghe puhuukin perverssistä Toisesta, joka lupaa ”rajattomasti valinnan mahdollisuuksia” (sille, jolla on ostovoimaa).

Kun nykytaide onnittelee itseään normien rikkomisesta, se katsoo kapinoivansa vanhan paternaalisen herruuden ahdistavia jäänteitä vastaan. Nykyajan ”edistyksellinen” taide pyörittää kuitenkin vallankumoustaan pitkälti perverssin Toisen ehdoilla. Se juuri tekee hommasta ongelmallisen: establishmentin kehuma taide jää kriittisyydessään vallankumousromantiikaksi niiltä osin kuin se ymmärtää kohteensa väärin.

Lisäksi se päätyy lopulta vain vahvistamaan nykyistä kapitalistista herraa, jota ei haittaa vähääkään se, että juhlitaan (perverssin Toisen lupaamaa) rajatonta normeista vapautumista. Kun symbolisella tasolla vapaus suorastaan räjähtää käsiin, toimii tämä kätevänä peitteenä kapitalistisen herran varsinaisille pyrkimyksille turvata todelliset materiaaliset valtasuhteet ja huolehtia jatkossakin siitä, että vapautta juhliva taiteilija ilmaisee ”auktoriteettikapinaansa” sen median, jota herra perustasolla säätelee, kautta ja kieliopilla.

Tässä piilee asetelman fetisistisyys. Sosiaalinen epäkohta tai niiden kimppu toimii peitteenä, joka vedetään reaalisen ja systeemiä kannattelevan väkivallan päälle. Ei valtaa millään tavoin häiritse taiteilija, joka Saara Turusen tavoin kritisoi patriarkaattia ja naiseuden representaatioita vallan itsensä tuottamista kehyksistä käsin. Turusen ja HS:n ”kriittisyyden” ongelma ei ole sisällössä vaan muodossa.

”Feminististen” arvojen puolustaminen kätkee tehokkaasti varsinaiset poliittis-taloudelliset suhteet, joiden muutosta establishmentkaan ei todella halua, sillä se tarkoittaisi heidän ”kriittisen” identifikaation ehtojensa, taloudellisen turvaverkkonsa ja korkean statuksensa katoamista. Viime kädessä fetissin tarkoitus on näin auttaa säilyttämään kaikki perustavalla tasolla ennallaan. Samalla tuotetaan asetelmaa, jossa (1) pintarakenteen, ”maailmankuvan”, muutos saadaan näyttämään vallankumoukselta ja (2) järjestelmän kehykset (”demokratia”, ”ilmaisunvapaus”, ”taiteenvapaus” jne.) vaikuttamaan joko neutraaleilta tai olemattomilta.

Saara Turusta riivaavat kysymykset eivät taatusti ole huonoimmasta päästä, mutta mitään kriittistä niiden esittämisessä ei ole. Kriittisinä ne näyttäytyvätkin ennen muuta siinä katseessa, josta taide-eliitti ei koskaan puhu: katseessa, jolla establishment tarkastelee itseään tuottamastaan ”fasistin” hahmosta käsin. Vain tämän fantasiahahmon mielestä on nykytaide jonkin sortavan konsensuksen vastaista toisinajattelua.