Ekologisen lokeron löytämisestä

Jani Kaaro kehottaa ”Se on vain psykosomaattista” -esseessään esimerkinomaisesti kuvittelemaan hetkeksi

”tilannetta, jossa transsukupuolisuudelle ei olisi luokitusta. Kuvitellaan, että meillä on nuori poika, joka ei tunne itseään pojaksi vaan kokee, että sisimmässään hän on tyttö. Jos luokitusta ei olisi, voisi tapahtua monia asioita. Hän voisi aikanaan kasvaa ulos ristiriitaisista tuntemuksista. Hän voisi sopeutua tilanteeseensa muulla tavalla ja elää enemmän tai vähemmän normaalin elämän. Hän voisi myös kipuilla asian kanssa koko elämänsä, olla masentunut ja ahdistunut ja tehdä lopulta itsemurhan. Jos emme ole fatalisteja, meidän lienee myönnettävä, että moni lopputulema on mahdollinen. Tarkoitukseni ei ole kritisoida sitä tosiasiaa, että transsukupuolisuudella on lääketieteellinen luokitus. Pointtini on, että sen jälkeen kun astumme tällaisen luokituksen sisään ja omaksumme sen määritelmät ja vallitsevan narratiivin, emme enää tiedä, mitä olisimme olleet ilman sitä.”

Kaaron mukaan jokaisen uuden luokituksen avaaminen ”julkisessa mielikuvituksessa (…) on avoin kutsu ihmisille löytää itsensä ja identiteettinsä uudesta kategoriasta”. Asetelmaa ei pidä tulkita sen enempää transsukupuolisuuden kuin sisäilmasta sairastumisen ontologiseksi kieltämiseksi. Kaaro kuitenkin kysyy, ”[k]uinka paljon joukossa on ihmisiä, jotka ovat vastanneet kutsuun ja löytäneet ’kodin’ uudesta ekologisesta lokerosta”.

Kaaron esseen taustasävy on varsin psykoanalyyttinen, vaikka sen avaama näkymä jääkin vielä melko raakileeksi verrattuna vaikkapa Paul Verhaeghen moderniin metapsykologian klassikkoon Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä. Viimeksi mainittua huomattavasti suppeampana ja yleistajuisempana Kaaron teksti on tietenkin monin tavoin Verhaeghen tiiliskiviteosta lukijaystävällisempi.

Kaaro kirjoittaa:

”Kun ihminen löytää identiteettinsä, hänen sanotaan löytäneen itsensä. Samalla se kuitenkin aina rajoittaa näkökulmaamme: sitä, mitä voisimme olla, mitä muita vastauksia voisimme hakea. Siksi koetan itse seurata ohjenuoraa, jonka luin jostakin kauan sitten: älä etsi itseäsi, kyseenalaista itsesi.”

Kaaron motto on eräänlainen psykoanalyyttisen diskurssin vaikutuksista koostettu käytännön johtopäätös. Oma versioni kuuluu, ettei pidä seurata varmuutta, vaan epävarmuutta. Tämä on hysteerisen kysymisen taloutta, negaatiossa viipymistä.

Kaaro ei etene niin pitkälle, että marssittaisi esiin väärintunnistamisen, identiteetin keskeisen mahdollisuuden ehdon: sen, että jokainen identifikaatio tapahtuu suhteessa symbolifunktioon ja edellyttää neuroottisen alistumisen. Identifikaation salaisuus on tosiaan sen perustaan valetussa mahdottomuudessa. Kaaron syntaksia lainaten: en koskaan kykene omaksumaan jäännöksettömästi minulle tarjottua ekologista lokeroa. Kyseenalaistava ääni – ”Miksi olen sellainen kuin sanot minun olevan?” – viipyy itsen saleissa lakkaamattomana kaikuna.

Psykoottinen logiikka asettaa lähtökohdaksi identiteetin jäännöksettömyyden. Tästä minulla on omakohtaisia kokemuksia niin sanotun karismaattisen uskonnollisuuden piiristä: Jumala on Isä, me hänen lapsiaan, ja ”vapautumisen” salaisuus on ”lapseuden” täydellinen omaksuminen. Lahko tarjoaa ympäristön, jossa neurootikkoa ohjataan toimimaan psykoottisen diskurssin mukaisesti eli vakuuttumaan täydellisesti siitä, mikä on annettu. Juuri identifikaatioprosessin perustaan kätkeytyvä epävarmuus toimii tässä psykoottiselle diskurssille alistumisen moottorina, sillä se näyttää tarjoavan lopullisen vastauksen rajaamalla oleellisen kysymisen kentän. Mikään tässä kentässä asetettu kysymys ei periaatteessa vaaranna Jumalan ja minun välille mallinnettua etäisyydettömyyttä. Samasta syystä lahkot eivät pelkää niinkään vääriä vastauksia kuin vääriä kysymyksiä. Juuri väärät kysymykset ovat omiaan hajottamaan neurootikon hauraan vakuuttuneisuuden ja etsimään sitä muualta.

Voimme joka tapauksessa nähdä, ettei ongelma ole ”väärä identiteetti”, vaan identiteetti sinänsä. ”Oikeaa” identiteettiä ei ole olemassakaan, tai ainakaan sen muoto ei ole vastaus, vaan kysymys, mikä tekee identiteetistä enemmän tilan asettamista kuin tilaan asettumista. Tässä mielessä identiteetin voi ajatella kysymisen taloudessa tapahtuvaksi löytämisen momentiksi. Koska identifikaation horisonttina on kysyminen eikä vastaaminen, se sisältää itsessään vaarantumisensa ja kumoutumisensa elementit.

Palataan alkuun. Mitä Kaaro tarkoittaa sanoessaan, että astuttuamme tietyn luokituksen sisään ”emme enää tiedä, mitä olisimme olleet ilman sitä”? Tarkoituksellista tai ei, Kaaron pointti tuo mieleen Michel Foucault’n diskurssiteoreettiset luonnehdinnat: kullakin aikakaudella on oma tiedetyn ja tiedettävissä olevan kenttänsä. Samaan tapaan kuin Foucault’ta puuttuu kokonaan vietin (reaalisen) käsite, jää Kaarolla problematisoimatta ajatus ”luokituksen sisään astumisesta” (eli identifikaatiosta) sinänsä, sen perustavasta mahdottomuudesta, joka vasta luo tilan prosessille tapahtua. Olisi toki hiukan epäreilua moittia Kaaron esseetä tällaisen perspektiivin ohittamisesta; eihän teksti varsinaisesti keskity identifikaatioprosessin ongelmiin. Tiedon ja tietämisen problematiikkaa se kuitenkin käsittelee.

Kaaron väittämän voi radikalisoida muotoon: Astuttuamme tietyn luokituksen sisään kieltäydymme tietämästä, että olemme kieltäytyneet tietämästä. Näin marssitamme esiin tunnistamisen ja väärintunnistamisen keskinäiset ja vaihtelevat suhteet identifikaatioprosessin talouteen kuuluvina immanensseina. Kieltäytyminen osoittaa suoraan torjuntaan ja kiistämiseen ja siten prosessin rakenteelliseen epävakauteen; tässä mielessähän Kaaron oma muotoilu tuntuu jopa harhaanjohtavalta, vaikka kieltämättä on raflaavampi.

Epäilemättä Kaaro on täysin oikeassa transsukupuolista identifikaatiota koskevassa esimerkissään. Esimerkin teho perustuu kuitenkin ainakin osaksi tässä käsitellyn herradiskurssin vaikutuksen ja siihen liittyvän problematiikan yksinkertaistamiseen. Kaaro ei pohdi lääketieteellisen luokituksen ja yliopistodiskurssin asemaa modernina herrana, vaan näkee ongelman ennen muuta mielen ja ruumiin dualismissa (josta olisi palattava kohti ykseyttä: mieli olisi palautettava ”takaisin ruumiiseen”). Eikö mielen ja ruumiin dualismi ole kuitenkin pikemminkin yksi (ideologinen) vastaus umpikujaan kuin umpikuja sinänsä? Lacanille kartesiolainen cogito on tiedostamattoman subjekti, jonka jaettuus ei ole seurausta perimmäisen ykseyden hajottamisesta, vaan perimmäisen jakautuneisuuden tuottama oire.

”Se on vain psykosomaattista” -essee löytyy Kaaron kirjoituskokoelmasta Kauniimpi maailma. Kirja on hyvää kesälukemista, jos hyväksi kesälukemiseksi ajatellaan ”kevyehkö & yhtä aikaa stimuloiva” kirjallisuus. Kevyehkö tarkoittaa minulla sitä, ettei kyse ole akateemisesta filosofiasta tai Lacanista.