Korkeakouluopiskelijat, nuo turvonneet siat

Kommentti Annamari Sipilän kolumniin ”Voi raukkaparkaa – hän on yliopisto-opiskelija” (HS 7.7.2019)

Kotimainen journalismi polkee melkoisessa alennustilassa. Se ei ole uutinen kenellekään valtamediaa vähänkään seuranneelle. HS jatkoi eilen Iltalehden aloittamalla hurskastelulinjalla, jonka ainoa totuusvaikutus lienee keskiluokkaisen sfäärin ulkopuolella kasvava luokkaviha. (HS:n ja Iltalehden harjoittaman journalismin vastuuttomuudesta lisää täällä.)

HS:ää yritettiin minullekin taannoin kaupata puhelimitse. Sanoin, etten huoli lehteä, ellei sen edustama politiikka muutu, radikaalisti. Kerrankin kysyjä tajusi lopettaa puhelun itse.

Suomalaista keskiluokkaista journalismia kannattelee myytti vallan rakenteita horjuttavasta kriittisyydestä. Annamari Sipilän kolumnista huomaa tuon itsekuvan sisäistetyn niin hyvin, että sen hahmo ilmaantuu itse ironisen diskurssin rakenteeseen. Kielensä kautta Sipilä astuu valtaa kritisoivan terävän ja pelottoman ironikon rooliin. Syntyy asetelma, jota voi pitää oppikirjaesimerkkinä ideologian toiminnasta. Sipilän diskurssi tuottaa peilikuvan, jossa vallan perseen konstailematon nuoleskelu muuttuu valtoja kumoavaksi kyynisyydeksi ja ironiaksi. Tämä ei olisi mahdollista ilman journalismin perustavaa kriitikkomytologiaa, sillä vain idiootti luulee vakavissaan mielenterveys- ja talousongelmissa painiskelevaa korkeakouluopiskelijaa vallan mehuista turvonneeksi pöhöksi, joka tarvitsee säälimättömän ruumiinavauksen.

Sipilän harjoittaman mielikuvatalouden identiteettipoliittinen ulottuvuus kytkeytyy saumattomasti keskiluokkaiseen arvon tuotantoon. Kun korkeakouluopiskelijat (joiden stressistä, ahdistuksesta ja subjektiviteetteihin liittyvistä kamppailuista keskiluokkainen crème de la crème ei halua tietää mitään) ajetaan ironisen diskurssin halki paikkaan, jossa heidät representoidaan järjestelmää nakertavina syöttöporsaina, voi vuotuista Thaimaan-matkaansa suunnitteleva ylempi toimihenkilö huokaista neljän euron kauralattensa ääreltä, että kyllä vituiksi menee näiden pilalle hemmoteltujen valtion elättien vallankumous – toista on ollut minulla, työn raskaan raatajalla.

Asetelman patologisuus on siinä, ettei ylempi luokka kykene tulemaan toimeen ilman viholliskuvaansa. Se tarvitsee maanlaajuiseksi syöväksi puhjenneen myyttisen valtion elättinsä, jotta voisi yhtyä kannattamaansa loismaiseen moraaliin, samastua sen sfäärissä tuotettuihin työn sankareihin. Kun operaatio vielä toteutetaan maan suurimman sanomalehden tukeman ”kriittisen journalismin” läpitunkevana ironiana ja kyynisyytenä, on saavutettu moraalinen voitto jotakuinkin täydellinen. Jo Lacan totesi siihen suuntaan, että orjalta on moderniteetin myötä viety mahdollisuus vallankumoukseen. Ennen muuta tämä ilmenee kielen tasolla siinä pilkallisessa tavassa, jolla keskiluokkaistunut valtamedia hyödyntää ”vallankumouksellisen luokkapuheen” ulkonaista muotoa (kriittinen reportteri paljastamassa vallan kulisseja jne. jne.) vallan rakenteiden uusintamiseen ja ylläpitämiseen.

Näin media osallistuu väkivaltatuotantoon, jonka tarkoituksena on peittää asioiden ennallaan säilyttämiseksi tarvittava väkivalta. Siksi on oikein sanoa luokkataistelun olevan läsnä symboleissa; samoin on aidon ideologiakritiikin pyrittävä jatkuvasti erittelemään ja tekemään näkyväksi symbolien tuotantoon liittyviä prosesseja.