Merkintöjä kutsumuksen tuolta puolen

Vuodet 2014–2015 ovat tähänastisen elämäni kamalimpia. Ne sisältyvät viiden vuoden jaksoon, jota kutsun ”masennukseksi”. Arvelen olevani edelleen jonkinlaisessa toipumisvaiheessa; aika ajoin tulee viikkoja, jotka ovat helvetillisempiä kuin toiset. Tietyt asiat, kuten kyvyttömyys ”nauttia pienistä iloista” ja kokemus elämän yleisestä järjettömyydestä ja typeryydestä, korostuvat.

Näiden viiden vuoden jälkeen ”normaali arki” määrittyy minulle pitkälti eräänlaisen alistumisen kautta. (Tämä on väärin sanottu, mutta siinä määrin totta, että olen pakotettu ilmaisemaan asian juuri täten.) Lähtökohtana on, etten ole onnellinen tai tyytyväinen eikä elämä ole mielekästä kuin ajoittain (luovan työn imu, humalassa oleminen, etc.). Näin on ollut jo jokusen vuoden. Alistuminen on kuitenkin samalla täysin harhaanjohtava käsite, ainakaan ”elämänasennettani” (joka on pikemminkin pyrkimystä kanavoida viha & katkeruus positiiviseksi Tahdoksi tai jotain sinnepäin) se ei kovin hyvin kuvaa.

”Alistumisessa” lieneekin enemmän kysymys asenteesta tai paradigmaattisesta muuttujasta, jonka läpi työstän arkipäiväni yleistä mitättömyyden kokemusta, vihan ilmauksesta elämää kohtaan, sitä elämää, joka laukeaa sovittamattomaksi ristiriidaksi ja sopeutumattomuudeksi ja rationalisoituu lopulta tällaisiksi kertomuksiksi, minän tuotannoksi.

Normaalin eli neuroottisen ihmisen elämä tiedetysti järjestyy jatkuvan lykkäämisen kautta. Toisin sanoen: odotamme ”parempaa huomista” kuolemaan saakka, jotain nurkan takana odottavaa ”isompaa juttua” ja avarampia näkymiä ja niin päin pois. Toisaalta meitä jatkuvasti vaaditaan käyttäytymään perverssin logiikan mukaisesti: simuloimaan onnellista hetkessä elämistä sosiaalisessa mediassa ja olemaan ikään kuin kaikki olisi jo tässä ja jo nyt. Lopputuloksena on neuroottinen subjekti, joka juuri neuroottista kuuliaisuuttaan tottelee perverssin Toisen säälimätöntä ”Nauti!” käskyä ja kadottaa elämänsä balansoidulle ja optimoidulle kokonaistyytyväisyydelle.

Vaikka olen kirjoittanut pienestä pitäen, en tiedä, olisinko tässä ilman noita helvetillisiä vuosia, joiden aikana ”tie” kirkastui ja käytännössä kadotin aiemman identiteettini (jonka palasia koetan yhä koota, sillä haluan liittää tietyt komponentit itseeni uudestaan), joka kapinallisuudestaan huolimatta kykeni, ehkä osaksi velttoa tietämättömyyttään, tulemaan jotenkuten toimeen porvarillis-individualistisesti määrittyneiden kysymyksenasettelujen kanssa.

Kirjailijan työ ei tietenkään vastannut yläaste- ja lukioiän hämäriä käsityksiäni homman luonteesta. Lisäksi vanhempani epäonnistuivat kasvatustavoitteissaan: vaikka luin itseni maisteriksi ja olin niiltä osin varsin kelvollinen (saavutin jotain, mikä jäi ankarampaa elämää eläneiltä vanhemmiltani tekemättä), en valmistunut mihinkään työhön. En piittaa syrjäytymisestä, niin sanottu ”työelämä” ei minua lopulta juurikaan tarvitse, osallistun yhteiskuntaan sen verran kuin on pakko; kiitollisuutta sitä kohtaan en tunne vähääkään, ja jos valtio joskus kustantaa elämiseni nykyistä runsaammin, käytän asetelman hyödykseni ja lopetan palkkatyön tekemisen voidakseni kirjoittaa enemmän.

Enemmän kun syrjäytymistä pelkään rikastumista. Tähän voi hyvin vittuilla, ettei minun tapauksessani juuri sellaista vaaraa ole. Koska kuitenkin tiedän kuka ja mikä olen, en luule olevani mitenkään immuuni syvästi halveksimani kulutuskeskeisen elämän mukavuuksille. Jos kuukausituloni kasvaisivat 2 500 euron tuntumaan, katsoisin varmaan oikeudekseni hommata yhtä ja toista materiasta elämyksiin: veneen, porealtaan, saunalautan, kaksi vuosittaista ulkomaanmatkaa (vitut lentämisen ”ilmastovaikutuksista”) jne. (Samalla keksisin uskomusjärjestelmän, jossa motivoituisin ajattelemaan, että koska kaikki on samanlaista paskaa eikä kukaan toistansa parempi, miksen sallisi itselleni tätä kaikkea ja enemmänkin.)

Tällainen pikkuporvari on toki saatanallinen karikatyyri, kunnon kansalaisen ivamukaelma, jonka perusteella minut voi helposti tuomita viholliskuvaan nojaavasta identiteettipolitiikasta. Kuinka muka voisin muuten näin näkyvästi juhlistaa (varsin kyseenalaista) ”autenttisuuttani”, ellen keksisi optimoitua vauraan keskiluokan edustajaa, jolle sysätä paitsi torakkamaisen kiipijyyden mukanaan tuomat luokkaedut, myös kiistattoman sisäisen elämän vastenmielisyyden ja yleisen mieltymyksen kaikenkattavaan näköalattomuuteen?

Jos tiedostan tämän kaiken, onko loogiselta tuntuva johtopäätös äärimmäinen ja nihilismiä lähentelevä kyynisyys: tätähän kaikki on, turhuutta, jonka nautinnon turvaa sen ennaltamääräytyneisyys. Kapinan mahdollisuutta ei ole, sillä järjestelmä sulattaa kaiken vastarinnan itseensä ja sallii vain kapinan yhdentekevät symboliset muodot (muistakaamme Che Guevara -paidat ja Miika Nousiaisen Metsäjätin kaltaiset romaanit). Umpikuja on sen verran ilmeinen, ettei sen tunnustaminen vaadi älyllistä selvänäköisyyttä tai sen suurempaa rehellisyyttä. Päinvastoin: kyyninen johtopäätös on niin ilmiselvä, ettei sitä voi pitää muuna kuin vallitsevan tilanteen ehdottomana ja pohjia myöten rationalisoituna tulkintana.

Kyynisyys ei häiritse mitään eikä ketään. Se auttaa status quoa säilymään ennallaan, alleviivaa leikkauspolitiikan ja rikkaiden rikastumisen moraalisen paradigman, varustaa suuryritysten kovapalkkaiset lakimiehet suihkunraikkaalla palvelualttiudella, voitelee poliitikkojen työryhmien ja viikonloppuretriittien kabinettidiskurssin, antaa valinnanvapaudessaan tuskailevalle keskiluokalle älyllisen onnistumisen kokemuksen ja tarvittavan toiminnallisen luokkatiedottomuuden. Sen halveksiminen näyttäytyy helposti ajastaan jälkeenjääneenä teeskentelynä tai hauraana, etuoikeutetun vähemmistön kaunissieluisuutena.

Jos on keskiluokkainen, kohtuullinen, tiedostava ja järkevä, on luultavasti pakkokin olla kyyninen; totuuden perässä juoksee vain hullu, ei perheensä elättämisestä välittävä kunnon kansalainen. Useimmiten hullukin kadottaa totuuden tai vähintään jättää projektinsa kesken sortumalla paheisiinsa, jotka väistämättä orjuuttavat häntä ja tuhoavat hänen terveytensä. Tämä on vastaan hymyilevän maailman irvokasta kovuutta; oppitunti, joka houkuttelee ensin kapinoimaan, sitten kuolemaan aatteen puolesta ja viimein tajuamaan koko homman olemuksen vasta kun on jo hyvin myöhäistä. Tragedia valuu ohitsesi ja lävitsesi, koskettaa sinua, muttei kasta tai pyhitä. Se vie sinulta kaiken, mutta antaa takaisin lopulta juuri sen, mitä totaaliseen narriuteen tarvitaan. Sitä on kutsumus, enkä aio toivottaa onnea tämän tien valinneille.