Ulkopuolisen huomioita Suomen helluntailiikkeen kriisistä

Ihmisruumista hallitaan pakottamalla se reunattomaan (kuluttajan)vapauteen. Tämä ”postmoderni” siirto tuottaa vastareaktion, tiiviin ja sepitteellisen alakulttuurin. Samalla aiemmat, jokunen vuosikymmen sitten hedelmälliset ”yhteiskuntakapinan” muodot menettävät kulttuurista uskottavuuttaan.

Käsittelen tässä jutussa suomalaista helluntailaisuutta, sillä traditio on minulle menneisyydestä tuttu, liikkeen piirissä harjoitettu ajattelun talous mahdoton unohdettava. Juuri Suomessa helluntailaisuus elää kriisin aikoja. Liikkeen kasvu on täällä pysähdyksissä; helluntailainen media uutisoi ”aivovuodoista” ja RV:n kolumnissa (15/2019) liikkeen keskeinen vaikuttajahahmo kutsuu koko seurakuntakansaa paastoamaan, ”että Jumala voisi vielä meitäkin käyttää”. Vielä omasta nuoruudestani muistan 90-luvun lopulla helluntailiikkeen piirissä kierretyn Riku Rinteen tapahtumissa ja hysterisoidutun pimeyden voimista, ennen kaikkea Saatanasta, jota saattoi vastustaa esimerkiksi heviyhtyeiden albumeita polttamalla. Rinne ja kaltaisensa ”asiantuntijat” olivat esillä valtamediaa myöten, kun saatananpalvontavillitys tuntui uhkaavan maatamme, eivätkä viholliset olleet vain lihaa ja verta.

Nykyään helluntailaisuus joutuu kamppailemaan laajan uskottavuusproblematiikan kanssa: liike näyttää kiistatta jämähtäneeltä ja kyvyttömältä hyödyntämään postmodernin kapitalismin luomia viihtymisen ja identiteettipolitiikan mahdollisuuksia, kun sitä vertaa vaikkapa 2000-luvulla määränsä moninkertaistaneisiin ”uuskarismaattisiin” seurakuntiin. Jälkimmäisillä ei ole rasitteena hitaasti sulavaa ”antiliberaalia” diskurssia, joka vaikeuttaa luontevaa suhtautumista muun muassa homoseksuaalisuuteen, massaviihteeseen, hedonistiseen individualismiin, korkeaan oppineisuuteen ja ironiseen suhtautumiseen auktoriteetteja kohtaan. Vaikka helluntailiikkeen johto koettaa paikata ongelmaa yhdistelemällä henkikastetta markkinatalouden piiristä lainattuihin johtajuusoppeihin, leimaa asetelmaa melkoinen epätoivo. Edes Saatanaa ei enää kiinnosta.

Uskonnollisten yhteisöjen halun markkinoilla helluntailaisuus on joutunut väistymään ketterien ja tunnustuskuntiin sitoutumattomien, avoimesti viihteellisten ja monessa suhteessa liberaalimpien kilpailijoiden tieltä. Kun helluntailiikkeessä kiistellään vaikkapa naisen asemasta seurakunnassa tai jätetään aktiiviset tupakoitsijat, alkoholistit ja homoseksuaalit ”moraalisen statuksen” vuoksi kastamatta, voi liberaalimpi uusiomuoto jokseenkin huoletta kääntää katseensa näistä ongelmakohdista sinne, missä on lavakarismaa, läpeensä uskottavia nuorisoidoleita ja seksikkäitä pop-artisteja. Toki samaa seksuaalista pääomaa hyödynnetään suurimmissa ja edistyksellisimmissä seurakunnissa helluntailiikkeenkin piirissä; asenneilmasto on kuitenkin ambivalentti, ja etenkin liikkeen traditionalistit asettuvat herkästi vastarintaan. RV:n mielipidepalstoilla käydään aiheesta jatkuvaa polemiikkia, mutta uudistusmielisyys valtaa poliittista areenaa hitaanlaisesti.

Uuskarismaattista ja helluntailaista fundamentalismia yhdistää se, että molemmissa on kyse alakulttuureista, jotka (muun muassa) pyrkivät vastaamaan ”postmodernin” vapauden klaustrofobiaan tarjoamalla selkeitä identiteettejä, esimerkiksi kertomaan nuorisolle heidän olevan ”kuninkaan lapsia”, joiden elämää ohjaa ”Jumalan suunnitelma” – uuskarismaattisissa piireissä on vain onnistuttu olemaan vakuuttavampia, ovathan ne sisäistäneet jälkimodernin halun paradigman huomattavasti helluntailaisia paremmin. Diskurssi on kuitenkin periaatteessa sama, ja tähtää vaikutuksessaan vakuuttumiseen, jonka logiikka on ”psykoottinen” sikäli kuin panoksena on subjektin täydellinen läpinäkyvyys ja siten loppuun saakka määritelty identiteetti absoluuttisen herran ”läsnäolossa”. Ikääntyneen helluntailiikkeen korkeimmin oppinutta, jo epäilyksen dialektiikkansa sisäistänyttä nuorta polvea ei tietenkään tämän lajin fundamentalismilla vakuuteta, eikä helluntailiike näin kykene omaksumaan kilpailijansa instrumentteja riviensä hajaannusta lisäämättä.

Entisenä helluntailaisena tunnen melko hyvin liikkeen ambivalentin suhteen niin massaviihteen muotoihin kuin älylliseen ja kriittiseen keskusteluun. Liikkeen piirissä vielä toimiessani otin aktiivisesti kantaa molempiin teemoihin ja kiistatta onnistuin ärsyttämään niin joukkosuggestion ja ”Hengen toiminnan” samastavia ekstaatikkoja kuin teologisesta kompetenssistaan salaa huolestuneita vanhemman polven saarnamiehiä. Niin sanottujen helluntaiauktoriteettien keskuudessa voi myös havaita ”Pyhän Hengen kasteen” kaltaisten traditionaalisten merkitsijöiden painolastin rampauttavan vaikutuksen. Tämä johtaa helposti väärin suunnattuihin voimanponnistuksiin, kuten ”helluntai-identiteetin” uusintamisyrityksiin henkikasteesta (ja sen tarpeesta) jankuttamalla.

Suomen helluntailiikkeen tilanteen traagisuus piilee siinä, että vaikka muutoksen tarve tiedostetaan sikariporrasta myöten, siihen kyetään reagoimaan vain tavalla, joka on väistämättä jakautunut ja ambivalentti. Edellä viitatussa kolumnissa tämä ilmenee selvästi, kun Helsingin Saalemin Mika Yrjölä parhaalla konsulttijargonilla julistaa uuden kasvun avainkäsitteiden olevan ”selkeä helluntai-identiteetti, rohkea johtajuus, raikas karismaattisuus sekä uudistetut toimintamallit”, jos kohta ”[k]aikki alkaa kuitenkin rukouksesta”. Samassa yhteydessä Yrjölä kehottaa ottamaan oppia Ruotsin helluntailiikkeeltä, jota moni suomalainen helluntaitraditionalisti juuri sen liberaalien tendenssien vuoksi vierastaa. Yrjölä on tietenkin oikeassa vaatiessaan suomalaista helluntailaisuutta salaa liberalisoitumaan ja siten mukautumaan aikansa menoon; tosin pelkkä mukautuminen ei riitä – traditiota olisi tulkittava radikaalisti uudelleen joidenkin vanhojen oppien (kuten henkikasteen ja eräiden moralististen hyveiden) hylkäämistä pelkäämättä.

Tämä ei tietenkään ole varsinaisesti minun päänvaivani. Koska helluntailiikkeen kohtalo on minulle yksilönä tavallaan melko samantekevä, antaa se toisaalta mahdollisuuden näkökulmiin, jollaisilla liikkeen sisäpiiri ei ainakaan julkisesti kykene spekuloimaan. Toisaalta suhteeni helluntailaisuuteen tuskin koskaan muuttuu täysin ulkokohtaiseksi – olenhan kasvanut liikkeen piirissä ja paikallinen seurakunta on muodostanut sosiaalisen todellisuuteni corpuksen aina 30-vuotiaaksi saakka. Siksi en väsy aiheesta kirjoittamiseen, vaikka ehkä pitäisi.