Uusliberaali illuusio

Uusliberaalin valtavirta-ajattelun naiivius ilmenee sen subjektiivisessa vapauskäsityksessä. Työntekijä ja työnantaja nähdään markkinoiden vapaina toimijasubjekteina, jotka suorittavat keskinäisen vaihtoaktinsa puhtaan rationaalis-egoistisesti; samalla talous ymmärretään pintatasoltaan eli markkinoista käsin, tuotantosuhteiden realiteetit tahallisesti tai tahattomasti unohtaen.

Filosofisessa mielessä uusliberalismi pohjaa utilitaristiseen ajatteluun, toisin sanoen ajatteluun, joka pyrkii universalisoimaan hyödyn ja hyötymisen periaatteen. Žižekin mukaan uusliberalismissa on merkillepantavaa ennen muuta sen tapa tulkita kapitalismi sinänsä eettiseksi positioksi. Vesa Oittinen esittää oikeansuuntaisen kriittisen huomion todetessaan, että hyödystä on hankala puhua yksilöimättä kohdetta: kaikki hyöty on aina jonkun hyötyä, eikä yksi ja sama hyöty ole sitä kaikille.

Pääoma tarvitsee palkkatyösuhteesta riistämänsä lisäarvon, jotta jatkaisi kasautumistaan, mutta työläiselle yksityisen pääoman kasautumisesta ei ole mitään hyötyä (ellei osaa lisäarvokertymän virrasta käännetä sosialististen interventioiden avulla hänen suuntaansa, jolloin kasautumisen ”luonnollista” virtaamista on päinvastoin hillittävä). Uusliberalismin kaikki on lopulta väistämättä partikulaarinen, jonkun tai joidenkuiden kaikki, sillä kapitalismin edellyttämä jatkuva talouskasvu vaatii tuotantosuhteissaan paitsi pääoman omistajia, myös niitä, joiden työvoiman pääoma omistaa.

Pääoma ei toisaalta, kuten olen aiemmin todennut, viime kädessä kykene tulemaan toimeen ”maailman metropolien suoltamaa” ei-homogeenista arvontuotantoa. Tämä puolestaan tekee velkavetoisista ja erittäin epävakaista finanssimarkkinoista välttämättömän instituution, sillä ainoastaan ne mahdollistavat ei-homogeenisen arvon mittaamisen (ihmisen subjektiviteetin hallinta velan kautta), mikä puolestaan saa uusliberaalien populaaripuheissa toistuvat talouskurin vaatimukset vaikuttamaan vähintäänkin absurdeilta.

Asetelman todellisuutta hämärtää yhtäältä porvarillinen subjektiviteetti, jota lacanilaisesti voisi kuvailla tilanteeksi, jossa herra sallii orjalle nautinnon murusensa, kunhan se ei ole pois herran nautinnosta (lisäarvo). Yksinkertaisemmin ilmaistuna kyse on tietenkin tyytyväisestä palkkatyöläisestä, jonka subjektiiviseen kokemukseen tuotantosuhteen sisältämä riisto ei ylety. Tyytyväinen palkkatyöläinen ei koe tulevansa riistetyksi, vaikka teoriassa tietäisikin kapitalistin voiton perustuvan aktuaalisesti korvaamatta jäävän työpanoksen (lisäarvon) yksipuoliseen anastamiseen. Uusliberaali subjektiivinen vapauskäsitys tekee toisaalta hankalaksi edes hahmottaa empiirisen todellisuuden tuolle puolen jääviä rakenteellisia suhteita, joissa kyse ei ole vapaiden subjektien suorittamasta vaihdosta, vaan pelkistä voima- ja alistussuhteista. Porvarillisen eetoksen omaksunut duunari jää ihmettelemään, mitä tuotantosuhteiden rakenteellisilla realiteeteilla on väliä, jos hän itse kokee palkkansa riittäväksi ja olonsa tyytyväiseksi.

Samalla tulee sivuutetuksi varsinainen ongelma, nimittäin se, että hyvinvointivaltiossa elelevän duunarin tyytyväisyys joka tapauksessa edellyttää suoraviivaista ja piittaamatonta riistoa kauempana tuotantoketjun alapäässä. Kapitalismi ei kykene juurimaan tätä todellisuutta pois, sillä se on kirjautunut sen tuotannolliseen logiikkaan: esimerkiksi ”riistottoman palkkatyösuhteen” illuusiota kannatteleva hyvinvointivaltio voi toteutua vain sikäli kuin jossain muualla on riistettyjen joukko, joka kannattelee hyvinvointivaltion illuusiota. Uusliberaalissa etiikassa vastaavan illuusion kantamaa kavennetaan tuottamalla diskurssia, jossa kapitalismin synnyttämät valtavat tuloerot pyritään oikeuttamaan osaksi porvarillisen individualismin, osaksi naiivisti markkinatalouden tasolle jäävän tarkastelun kautta. Hyvinvointivaltioilluusio korvautuu uudentyyppisellä illuusiolla, jonka kyynisyyttä esimerkiksi Michel Houellebecq on ansiokkaasti tarkastellut romaaneissaan.

Jos siis hyvinvointivaltion eetos vielä onkin suhteellisen haavoittuvainen valtasuhteisiin pureutuvan kyynisen kritiikin edessä, torjuu uusliberaali positio tämän kritiikin sisällyttämällä kyynisen etäisyyden varsinaiseen ideologiseen corpukseensa. Uusliberaalin toiminnan logiikka kiteytyy tässä mielessä paremmin kuin hyvin kuvassa vanhemmasta valtiomiehestä, joka silmää iskien toteaa äänestäjilleen vaalipuheiden olevan pelkkiä vaalipuheita – sisällyttäen näin kyynisen etäisyyden performatiivisesti julkiseen ideologiseen diskurssiin, jossa äänestäjänkin oletetaan tietävän ”pelin henki”. Valehtelemalla tosiaan voitetaan, ja kiinni jäämisenkin tappiot voi sosialisoida julkiselle sektorille.

Hyvinvointivaltion ennallistamisen projekti – jota esimerkiksi Antti Rinteen hallitus koettaa epätoivoisesti toteuttaa – on uusliberaalin etiikan ja globaalin kapitalismin edessä jokseenkin hampaatonta leikkiä. Syy on yksinkertainen: uusliberaali yhteiskuntatulkinta kykenee toimimaan maailmanlaajuisessa kapitalismissa huomattavasti hyvinvointivaltiota kitkattomammin. Kyyninen ja suunnattomat tuloerot oikeuttava, arvonlähteen työstä pääomaan siirtävä reaalipolitiikka voi esimerkiksi hylätä kiusalliset ”ihmisoikeuskysymykset” populismin kasvavaa suosiota hyödyntämällä: riittää, kun osoittaa siihen tosiasiaan, että ihmisoikeuksista on muodostunut länsimaisen vasemmiston suosikkifetissi – ketään ei kiinnosta, missä määrin ihmisoikeuksien fetisoituminen on kapitalismin tuottama oire, jolla ei ole mitään tekemistä marxilaisen yhteiskuntakritiikin kovan ytimen kanssa; uusliberaali poliitikko voi huoletta asettua sille puolelle, minne pääoma kulloinkin osoittaa. Uusliberaalin politiikan kannalta onkin olennaista säilyttää talouden status ennallaan, neutraalin ja huipputeknisen erikoisosaamisen alueena, jolla ei ole mitään tekemistä (muun kuin uusliberaalin) politiikan kanssa.

Suomalaisen valtavirtajournalismin kiistaton, joskin ei-tunnustuksellinen talousoikeistolaisuus, joka ilmenee muun muassa pääkirjoitusten kevyesti verhotuissa, talouskuriretoriikan kyllästämissä vaatimuksissa palata leikkauspolitiikkaan – köyhien ja työttömien lakkaamattomasta moralisoimisesta ja objektisoimisesta puhumattakaan – ilmenee jo reaktioissa Rinteen reformistihallituksen sinänsä vaatimattomiin avauksiin. Poliittisesti sitoutumattoman median puolueettomuus jää journalistisen eliitin hellimäksi myytiksi samalla kun valistunut kansalainen joutuu etsimään kiihkottoman hallitusuutisoinnin avoimen vasemmistolaisista Kansan uutisista. Lieneekin luultavaa, etteivät HS:n, Iltalehden ja Ilta-Sanomien politiikan journalistit usko juttujensa puolueettomuuteen enää itsekään – mikä poliittisessa kentässä vähääkään merkitsevä muuttuja sellaista edellyttäisikään? Valtavirran median poliittisen sfäärin voi tiivistää kolmeen asiaan: kaunaan, seksiin ja pelkoon. Näistä kaikki ovat tietenkin keskeisiä kapitalistisen tuotannon markkina-alueita, jotka tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia status quon ylläpitämisen edellyttämille subjektiviteetin hallinnan strategioille. ”Mediakritiikin” vaatimusta voikin pitää jokseenkin riittämättömänä pohdittaessa emansipatorisen ruohonjuuritason politiikan mahdollisuuksia.

Nykytilanteessa aidosti vapauttava politiikka voi lähteä vain armottomasta kaiken kritiikistä.