Tulee kohta ikävä vanhan ajan kapitalistia

Jan Hurri toteaa Taloussanomien kommenttiartikkelissaan työllisyyden, työolojen ja palkkakehityksen kohenemisen olevan ”työvoiman ja pääoman yhteinen etu”. Perusteluna tälle Hurri esittää makrotaloustieteellisen skenaarion, jossa varallisuuserojen aiheuttama investointikuilu tuottaa kiihtyvää finanssikeinottelua samalla, kun keskituloisten palkkakehitys junnaa paikallaan ja johtaa koti- ja julkisten talouksien velkavetoiseen kulutuskysyntään. Velkavetoisen kysynnän lopulta hiipuessa ”alkavat yritystenkin kannattavuusvaikeudet”, mikä ennen pitkää näkyy osinkojen hupenemisena, ja ”[v]iimeistään osinkovirran ehtyminen havahduttaa kapitalistinkin oivaltamaan, että työllisyyden lisäksi työolojen ja palkkakehityksen koheneminen ei ole pelkästään työväen etu”, vaan kysymys on sekä työvoiman että pääoman jaetusta edusta.

Hurrin perustelu on kyynisellä tavalla tosi. Kuten Terry Eagletonkin on todennut, niin kauan kuin rikkaiden pöydiltä tipahtelee edes joitakin murusia lattialle noukittavaksi, yhteiskuntarauhan säilyminen on kohtalaisen taattu. Kun jaettavana ei ole enää murusiakaan, alkavat levottomuudet. Sorrettu väestönosa, rikkaiden porukkaa paljon laajempi, alkaa etsiä järjestäytymisen ja yhdistymisen muotoja. Pääoman turvaksi kehitelty sotakoneisto jalkautuu kansan pariin. Kriisi on valmis ja tapahtuu.

Älykäs kapitalisti suostuu ajoissa orjansa ”kiristykseen” ja laskelmoi, että pitkällä tähtäimellä orjalle suotu lisäarvon murunen – tuo nautinnon senttilitra – turvaa nykyisen kasautumiskehityksen ja osinkokertymän jatkuvuuden. Toisaalta kapitalismi ei systeeminä ole sen enempää älykäs kuin tehokas, ja sen oma dynamiikka – yhdessä inhimillisen ahneuden ja lyhytnäköisyyden sekä markkinoiden vaatiman kilpailukyvyn säilyvyyden, jonka intressipiiri kattaa ennen muuta lyhyen aikavälin voiton, kanssa – luo jatkuvan paineen työntekijältä pidättämiseen. Hurri kirjoittaa rikkaiden rikastumisen synnyttävän ”ajan oloon tarpeettoman ja lopulta haitallisen suureksi paisuvan määrän säästöjä, joista kasvava osa alkaa mielekkäiden investointikohteiden puuttuessa ohjautua kiihtyvään finanssikeinotteluun”.

Tämä epävakaus ei ole kapitalismin ulkoinen vihollinen, vaan osa sen sisäistä dynamiikkaa. Markkinoiden toiminnan logiikka vaatii lyhytnäköistä voitontavoittelua, mutta työn ja pääoman välisen ristiriidan vaikutusten hillitseminen edellyttäisi lisäarvon aavistuksen verran tasaisempaa jakamista suuromistajien ja työväestön kesken. Sikäli kuin näin ei ala tapahtua, vaan jatkamme vaikkapa Häkämiehen ehdottamalla herkuttelulinjalla, on yläluokan syytä ruveta huolestumaan murujensa perään kyselevästä keskiluokasta, jota oikeistopopulismi on jo alkanut houkuttaa.

Hyvinvointivaltion vielä ollessa voimissaan määriteltiin arvon lähteeksi ”suomalainen työ”. Tämä marxilainen doksa on sittemmin vaihtunut ajatteluun, jossa arvon lähteenä ovat sijoittajien pääomat. Ideologian yksi työllisyyspoliittinen ja täysin johdonmukainen seuraus on kilpailukyvyn nimissä laadittu aktiivimalli (joka toimii juuri kuten on suunniteltukin: ei lisää työllisyyttä, vaan keksii työttömyyden yhtenä lisäarvon lähteenä).

”Pääoman arvoteoria” tuottaa odotetusti asetelman, jossa työn arvo suhteellistuu pääoman – joka tässä tulee ymmärtää täsmällisessä marxilaisessa mielessä yhteiskunnalliseksi suhteeksi – etusijaistuessa perversion tapaisesti. Vanhoina hyvinä aikoinahan pääoman ja palkkatyöläisten suhde oli kapitalismin määräävä yhteiskunnallinen suhde, kun nykyään pääoma tavallaan oman arvonsa lähteenä muuttuu itse omaksi ”haluobjektikseen”…

Jos pääoma mielletään yhteiskunnalliseksi arvonlähteeksi (oli se sitä tai ei), voi helposti nähdä, mitä tämä muun muassa työväestön moraalisen kontrolloimisen implikaatioiden tasolla tarkoittaa. Uuden ”arvoteorian” diskurssissa työllä ei enää rakenneta yhteiskuntaa edes ruohonjuuritasolla, vaan työn oleminen sinänsä näyttäytyy pääoman loismaisena kylkiäisenä. Mitä tämä tarkoittaa kiihtyvän ja yksipuolistuvan rikkauden kasautumisen kannalta? Kiihtyvää ja yksipuolistuvaa rikkauden kasautumista.

Voikin olla, että jopa kaltaiseni kaikesta eri mieltä oleva läntinen kommari alkaa pian ikävöidä kyynistä vanhan ajan reaalikapitalistia, joka lahjoo orjansa edes murusilla ja muistaa kiittää arvonlähdettään kymmenvuotislahjarannekellolla ja maksetuilla kylpylälomilla. (Jääkö meille enää mitään? Hauskat yhteisleikit ja pikkujoulujen ei-syötäväksi tarkoitetut hedelmäkorit?)