19.6.2019

Pride


Ihmisen olemisen tavan määrittelee hänen suhtautumisensa auktoriteettiin ja tuntemattomaan.

Kirkon Pride-yhteistyöstä käyty julkinen keskustelu noudattelee tuttua ja tylsää polarisaatiota. Yhdellä puolen ovat liberaalit, joiden mielestä yhteistyö on ehdottoman kannatettavaa ja kristinuskon lähimmäisenrakkauden eetoksen mukaista; toiselle puolen asettuvat konservatiivit kuten Päivi Räsänen, joka on huolissaan siitä, voiko uskova olla ”osallinen sellaisessa kirkossa, jossa tietoisesti tehdään Raamatun, Jumalan sanan vastaisia valintoja”.

Valtavirran konsensus tuntuu jokseenkin liberaalilta, joten konservatiivien leirin retoriikan ehdottomuus ja sanamuodot eivät nekään jätä tulkinnan varaa. Niin Räsäselle kuin Seurakuntalaisen blogistille Pasi Turusellekin homman nimi on, että homoseksuaalinen elämäntapa on synti ja häpeä, sanoohan näin Paavalikin. Turusen tuttuun tapaan kaiken tietävä blogiteksti on kaikessa eksegeettisessä huolekkuudessaan puuduttavaa, mutta tarjoaa konservatiiveille juuri sen herran, jonka käskettävänä olemiseen he eivät koskaan kyllästy. Liberaali jää kauhistelemaan Turusen heteronormatiivisuutta, mutta tunnistaa samalla väärin oman rakkaudellisen humanisminsa. Ilmaan jää leijumaan kysymys, ovatko molemmat samalla tavalla salaa ylenkatseellisia: varmoja siitä, että Jeesus seuraa juuri meidän kulkuettamme.

Liberaali näkee Jeesuksessa hellämielisen humanistin, joka antoi kaikkien kukkien kukkia. Konservatiivi uskoo Kristukseen, jonka jokainen teko vahvisti Isän auktoriteetin. Tylsiä näkemyksiä kumpikin, vakuuttaviakin, etsiväthän ne totuutta vain tiedetyn piiristä. Jos Jeesus joskus ilmaantuu someen, liberaalit ja konservatiivit ovat kerrankin yhtä mieltä ainakin yhdestä asiasta: tuo tyyppi on lynkattava ja helvetin äkkiä.

Kiinnostavampaa kuin kysymys siitä, miten kirkon olisi toimittava Priden suhteen, on kysymys siitä, mikä on se ratkaisematon, jonka politiikka jälleen kerran vaatii Jeesusta pelin panokseksi.

Molemmissa leireissä vaaditaan Isää, jonka uskotaan kertovan, millainen ”todellinen” Jeesus on. Jeesuksesta ei oikeastaan tahdota tietää mitään; tahdotaan vain tiedon kenttään sopiva takuu-Jeesus, jonka orjuuskin on viime kädessä samanlaista kuin köyhäksi maanmieheksi naamioituvan satumaisen rikkaan prinssin hellimä illuusio, siis pelkkää viheliäistä itseonnittelua.



4 kommenttia:

  1. Kiinnostavampaa kuin kysymys siitä, miten kirkon olisi toimittava Priden suhteen, on kysymys siitä, mikä on se ratkaisematon, jonka politiikka jälleen kerran vaatii Jeesusta pelin panokseksi.

    Noh, apuna voi käyttää myös traditiota. Mikään kirkko ei ole sallinnut naispappeutta saatikka siunannut sodomiaa. Nykyaika on tässä täysin poikkeuksellinen, ilmiselvän mielenvikainen. Uskotko todella, että kirkko voi instituutiona selvitä tällaisesta? Mieti vertailukohtaa: alkukirkko teki kaikkensa, ettei antaisi maailmalle myöten. Tämä kirkko tekee kaikkensa, että olisi yhtä maailman kanssa.

    Johan se on nimessäkin, pride. Nämä ihmiset ovat ylpeitä turmeltuneisuudestaan, mokoma friikkisirkus kutsuu homovastaisuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, tarvitseeko kirkon instituutiona selvitä yhtään mistään.

      Mitä traditioon tulee, kristinusko on yhtä tradition kriittisen uusintamisen historiaa, joka alkaa jo Paavalista.

      Poista
  2. No siitä saako sitä homostella vai eikö saa? Vai mennäänkö tolkun ihmisen linjalla todeten, että puolensa ja puolensa kummassakin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neurootikoiltahan kaikki nautinto on ikuisesti kielletty, mutta ketä homostuttaa, se homostelkoon, minun puolestani.

      Poista

Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.