2.6.2022

Työttömän työnhakijan kokemus ja identiteetti

 
A: Laki ei oo sama asia kuin moraali. Vaikka tietenkin musta on väärin varastaa joltain köyhältä mummolta, semmoinen on helvetin mätää touhua.
 
B: Se on väärin joo, siinä laki menee samassa linjassa moraalin kanssa.
 
A: Mut toisaalta mä en näe mitään isoa vääryyttä siinä jos joltain isorikkaalta riistetään huvilat ja yksityissuihkarit ja pannaan paikat matalaks. Nehän on toisten työllä ansaittua omaisuutta. Ne vaan sattuu omistamaan sen ja laki suojaa niiden omistusoikeutta, mut se on kriminaalia hommaa, omistaa tommosia määriä.
 
B: Missä sun mielestä menee kriminaalin omistamisen raja?
 
A: Musta tuntuu, että aika auttava lähtökohta vois olla tää: jos omistaa niin paljon, että pystyy pakottamaan toiset töihin omaan palvelukseensa tekemään voittoa ja kartuttamaan sun yksityistä omaisuutta… ni sillon omistaa liikaa. Eli jos pystyy sillä varallisuudella alistamaan toisia. Ja täähän liittyy suoraan luokkaan ja eriarvoisuuteen, siihen että on ihmisiä jotka omistaa sun ruumiin ja säätelee sitä, millaisia resursseja sun käytössä on. Että jos kieltäydyt tuottamasta lisäarvoa, niin sitten tyyliin kuolet nälkään tai elät jossain vitun limbossa Kelasta suuhun. Jos on olemassa rakenteet jotka mahdollistaa tämmöisen, niin niissä rakenteissa on jotain pielessä. Jos on lakeja jotka suojelee tämmöistä, niin ne on vääriä lakeja.
 
Se, mitä olemme tottuneet kutsumaan hämäävän neutraalilla nimityksellä ”yhteiskunta”, langettaa kaltaisilleni ihmisille identiteetin: työtön työnhakija.
 
Olla työtön työnhakija: mitä se tarkoittaa?
 
1. Muiden määriteltävänä olemista. Työttömän työnhakijan identiteetin historian voi jäljittää ainakin 1700-luvulle saakka, jolloin yhteiskuntaruumiin, sosiaalisen ruumiin ja kansanruumiin kaltaiset käsitteet olivat yleistyneet ja muuttuneet vakiintuneiksi jäsentämisen ja hallinnan keinoiksi. Beverley Skeggs osoittaa laajassa luokkatutkimuksessaan (Elävä luokka, 2014), kuinka sosiaalisen ruumiin kielikuvaa hyödynnettiin kahdella hyvin erilaisella tavalla: ”sillä viitattiin joko brittiläiseen (tai englantilaiseen) yhteiskuntaan yhtenäisenä kokonaisuutena tai köyhiin muusta väestöstä irrallisena ryhmänä” (Skeggs 2014: 82–84).
 
Tämä mahdollisti osaksi köyhälistöön kohdistuvan kontrollin ja auttoi luonnollistamaan asetelman, jossa yksi väestönosa nähtiin erillisenä ongelmana samalla, kun viitattiin yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen. Siten ”[v]ain tiettyjen sosiaalisen ruumiin osien katsottiin tarvitsevan sekä kuria että huolenpitoa, ja tätä näkemystä voidaan pitää porvarillisen näkökulman kehittymisen lähtökohtana” (mp.). Porvarillisen näkökulman yksi ominaispiirre onkin sellaisen esittämisen mahdollisuus, jossa rajatun tarkastelutavan ymmärretään kuvastavan koko kokonaisuutta. Samasta ilmiöstä on kysymys esimerkiksi Steven Pinkerin tilastollisissa todisteluissa, joiden mukaan maailma on aina vaan yhä parempi paikka. Pinkerin implikaatio on, että rajattu tilastollinen esitystapa kykenee representoimaan paitsi kuvaamaansa todellisuuden aluetta, myös kaikkea sen ulkopuolelle jäävää. (Eikä ole sattumaa, että Pinker kiittelee nykytilanteesta vallitsevaa poliisijärjestystä: poliisihan syntyi alun pitäen suojelemaan porvaristoa ja yksityistä omaisuutta. Eufemistinen idea ”kansalaisten turvallisuuden valvomisesta” tuli myöhemmin. Vain keskiluokalle poliisi näyttäytyy uskottavalla tavalla yhteiskunnan ”yleisen edun” suojelijana: muut – niin eliitti kuin roskaväkikin – tietävät, ettei mitään yleistä etua ole olemassakaan.)
 
Sosiaalisen ruumiin käsitteen rakentuminen liittyy puolestaan euklidiseen tilakäsitykseen. Euklidisen käsityksen mukaan avaruus on sillä tavoin tyhjä, että se soveltuu matemaattisiin operaatioihin. Kun tämä tilakäsitys institutionalisoitui, mahdollistui edelleen köyhien kohteleminen ”yhtenä joukkona, jonka asuinalueille piti tunkeutua ja jotka [sic] voitiin alistaa papiston ja lääkärien toteuttamalle tilastolliselle analyysille” (Poovey 1995: 15, sit. Skeggs 2014: 83).
 
Kun abstrakti tila yhdistyy ”symbolisesti ja materiaalisesti homologioihin eli sarjallisuuteen, itseään toistavaan toimintaan, monistettaviin tuotteisiin, vaihdettavissa oleviin paikkoihin, käytöstapoihin ja aktiviteetteihin” (mp.), on mahdollista tuottaa pikkutarkkoja luokittelujärjestelmiä, joiden luonne kätkeytyy näennäisesti kontekstittomaan ja neutraaliin järkeilyyn. Kuten Skeggs (mp.) kuitenkin kirjoittaa,
 
[t]ässä tapauksessa luokitteluperiaate ei pelkästään perustu orgaanisen ruumiin metaforalle, vaan se on samalla menetelmä, jonka avulla jokaiseen ryhmään voidaan kohdentaa tuottavuuden näkökulmasta potentiaalinen vaihtoarvo ja luokitella ryhmät moraalisen arvojärjestyksen mukaan. Tämä tarkoittaa jakoa niihin, jotka haluavat tehdä työtä ja kykenevät siihen, sekä niihin jotka eivät halua tehdä työtä tai eivät siihen kykene.
 
Olla työtön työnhakija merkitsee kontrollin läpäisemää ruumista ja identiteettiä. Historiastaan ja kontekstistaan irrotettuna työtön työnhakijuus vaikuttaa puhtaasti tekniseltä termiltä, jonka välttämättömyys oikeutetaan itsestään selvään rationaliteettiin perustuvalla hallinnalla. Varsinainen konteksti kätkeytyy piiloisiin poliittisiin metaforiin, joiden taustalla on jatkuvaa kontrolloimista ja pedanttia mikromanagerointia vaativa lisäarvontuotanto.
 
2. Valmiin tarinan kertomista. Työttömän työnhakijan on laadittava TE-keskuksen virkailijan kanssa työllistymissuunnitelma. Työllistymissuunnitelman proosa tuotetaan valmiisiin kehyksiin: työttömän työnhakijan odotetaan tekevän selkoa ansioistaan, osaamisalueistaan ja luettelevan aikomuksia ja toimenpiteitä, jotka osoittavat hänen olevan aktiivinen eli hyvä työtön työnhakija. Työttömän on toisin sanoen brändättävä olematonta markkina-arvoaan, koetettava keksiä vaihtoarvoa tyhjästä. Tarinaa ei voi käytännössä kertoa kuin yhdellä tavalla: on kyettävä vakuuttamaan hallintojärjestelmä siitä, ettei aktiivisuus ole pahaa aktiivisuutta. Paha aktiivisuus on mitä tahansa sellaista ajankäyttöä, jonka voi epäillä vaarantavan työttömän jatkuvan työmarkkinoiden käytettävissä olemisen. ”Meitä eivät kiinnosta sinun tulosi, meitä kiinnostaa sinun ajankäyttösi” on lause, jonka muistan varmaan lopun ikääni. Se sopii hyvin nykyisen työttömyyspolitiikankin motoksi.
 
Valmiin tarinan kertomisellakin on historiansa. Jo vuosisatoja sitten työläisen oli osattava ”kertoa minuudestaan valtion köyhäinapujärjestelmän edellyttämillä tavoilla” (Skeggs 2014: 61). Taloudellisten minimiresurssien turvaamiseksi oli tuotettava hallitsevan moraalidiskurssin edellyttämä minuus, mikä köyhälistön tapauksessa tarkoitti itsen ilmaisemista valmiiksi asetetuissa kehyksissä. (Esimerkiksi työväenluokkaisten naisten oli esitettävä itsensä ”langenneena ja parannusta tekevänä naisena”.)
 
Tässä mielessä työttömällä työnhakijalla ei ole minuutta tai yksilöllisyyttä, jota voikin hyvin pitää keskiluokkaisena etuoikeutena. Vain keskiluokkainen yksilö voi olla vapaa siinä mielessä, että kykenee tuottamaan minuutensa vaihtoarvoisia symbolisia resursseja hyödyntämällä. Köyhälistö suljetaan näiden resurssien ulkopuolelle, mikä myös on välttämätöntä keskiluokkaisen, eroja ja ulossulkemisia edellyttävän, identiteetin ylläpitämiseksi. Samasta syystä työväenluokka ei esimerkiksi tunnista eikä hyväksy keskiluokkaisen median (kuten Ylen ja HS:n) representaatioita itsestään, vaikka ne keskiluokkaisesta näkökulmasta tarkasteltuna vaikuttavat asiantuntijalähtöisyydessään täysin arvoneutraaleilta. Työtön työnhakija tuntee ruumiissaan asiantuntijatiedon riistävät intressit, ja vaikkei kykenisikään jäsentämään asetelmaa teoreettisesti, tämä ymmärrys on hänen arkista elämäntodellisuuttaan.
 
3. Limbossa elämistä, kaaosta, häpeää, toivottomuutta ja masennusta. Kuten Emilia Kukkala toteaa: ”tilin saldo vaikuttaa suoraan ajattelukykyyn, mielialaan ja itsetuntoon”. Jos arkinen ruokakauppareissu tarkoittaa jatkuvaa tetristä ja laskelmointia tilin harvoilla yksittäisillä euroilla (ostanko maitoa vai margariinia? pakastekalaa vai pussipastaa?), stressitasot nousevat jo S-marketin ovista astuessa. Köyhä kasaa vähät ostoksensa (järjestään huonolaatuista bulkkia) kärryyn ja näppäilee vaivihkaa mobiilinsa laskukonesovellusta. Tämän hän tekee varmistaakseen, ettei joudu kokemaan lisänöyryytystä, nimittäin sitä, että tilin riittämätön kate paljastaa tetriksenpelaajan taitamattomuuden pelin muuttuessa julkiseksi, kun ruokahankintojen prioriteetit on määriteltävä hätäpäissään kassalla – maksukykyisten kunnon ihmisten odottaessa täysine ostoskärryineen noin 30 senttimetrin päässä. Voin vakuuttaa, että näissä tilanteissa yleinen kärsimättömyys (tosi tai kuviteltu) tuntuu brutaalina fyysisenä paineena. Hehku nousee kasvoille, tekee mieli imeytyä maailman perseeseen.
 
Kukkala kirjoittaakin, ettei köyhän ongelmana ole useinkaan ”se, ettei hän osaa suunnitella asioita, vaan se, ettei mitään voi suunnitella”:
 
Köyhän koko elämä on täysin kaoottisen ennustamatonta, mutta samaan aikaan pitäisi itse käyttäytyä ennustettavasti kuin kone. Oma elämä ei ole omissa käsissä, eikä mikään auta, vaikka miten kääntäisi ja vääntäisi. Usein työnteosta päinvastoin rangaistaan, koska kafkamaiset viranomaissysteemit on suunniteltu niin.
 
Keskiluokka jakelee mielellään ”hyödyllisiä säästövinkkejä” köyhille ymmärtämättä, että jo järkevien ratkaisujen tekeminen on luokkaan sidottu etuoikeus. Jussi Marttila toteaa Kansan Uutisten haastattelussa, että jos köyhä ”järkeistää kaiken rahankäyttönsä, ei voi tehdä yhtään mitään, paitsi nukkua, syödä ja katsoa telkkaria”. Rahaa on elossa pysymiseen, ei elämiseen.
 
Marttila kuvailee köyhän realismia osuvasti huomauttaessaan, ettei edes liikunta ole ilmaista: mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän on syötävä. ”Silloin voi olla tyytyväinen itseensä, kun ei ole tehnyt mitään”, Marttila toteaa. Onhan tämä aivan toista kuin keskiluokan suorittamiskeskeinen takakireys, mutta aika kaukana siitä ihanasta lorvailusta ja vapaudesta, josta työttömiä tavan takaa syytetään. Marttilan esimerkki osoittaa kouriintuntuvalla tavalla työttömyyden patologisuuden. Ja sen, kuinka järjestelmä itse tuottaa tämän patologisuuden määrittelemällä köyhän identiteetin hänen puolestaan, luomalla mahdottoman tilanteen, jossa olisi oltava yhtä aikaa aktiivinen ja aikaansaamaton. Vallitseva moraali vaatii kunnollisuutta, järkevyyttä ja ahkeruutta – ennen kaikkea niiltä, joilta ensin on riistetty kaikki edellytykset kunnollisuuteen, järkevyyteen ja ahkeruuteen.
 
4. Nöyryytystä. On nöyryyttävää tulla muiden määrittelemäksi. On nöyryyttävää brändätä olematonta vaihtoarvoa ja koettaa todistella kunnollisuuttaan tilanteessa, jossa kunnollisuus määritellään luoksepääsemättömällä tavalla. On nöyryyttävää olla kaveriporukan vähätuloisin, se perästä vedettävä, jonka huomioiminen merkitsee omien etuoikeuksien tunnustamista ja vastuun ottamista niistä. On nöyryyttävää olla nelikymppinen, joka joutuu turvautumaan eläkeikäisten vanhempiensa rahalliseen apuun niin vaatetuksen kuin ruoankin suhteen. On nöyryyttävää pyytää rahaa puolisoltaan, että voisi kuukausibudjetin romahtamatta ostaa lapselleen ruokaa, jos tämä joutuu jäämään sairastelun vuoksi kotiin (eikä siis syö koulussa). On kammottavaa huomata tuhlaavansa rahaa mukavuuksiin (kuten äänilevyihin), kun tuhlaavaisuus johtaa yhä uusiutuvaan rahanpyytelyn kierteeseen ja jokaisesta ylimääräisestä mukavuudesta lankeaa maksu, joka on moninkertainen mukavuuden kustantamiin euroihin nähden.
 
On painajaismaista viettää aikaa paremmin pärjäävien ihmisten kanssa, sellaisten, jotka luulevat tai eivät ole tietävinään, etteivät valitsemisen vapaus, energisyys, hyvinvointi ja järkevä taloudenpito ole luokkaan sidottuja etuoikeuksia. On kaameaa tavata ikätovereita, jotka ovat edenneet urallaan nousujohtoisesti viimeiset 10 vuotta, kun itse olet hädin tuskin selvinnyt masennuksesta ja kieriskelet edelleen työttömyyslimbossa vailla selviä tulevaisuudennäkymiä; on inhottavaa pelätä näiden pitävän sinua kateellisena ja katkerana vain siitä syystä, että vihaat järjestelmää, jossa lomamatkoista, talonrakennusprojekteista, työstä ja statushyödykkeistä puhuminen on rikkaiden etuoikeus.
 
Onko työttömänä olemisessa mitään hyvää? Kyllä. Mikäli kykenee pitämään päänsä kasassa, on ihan vitusti aikaa. Aikaa lukea ja ajatella. Aikaa etsiä mikrokokoisia vapauden tiloja. Aikaa hoivata läheisiään ja ystäviään, aikaa auttaa heitä tarjoamalla näkökulmia boksin ulkopuolelta. Aikaa keskustella. Aikaa kehittää ymmärrystään tavoilla, jotka eivät ole sidottuja tuottavuuteen.
 
Se tekee yksinäiseksi, muttei ole täysin vastenmielistäkään.
 

8 kommenttia:

  1. Eikö olekkin mielenkiintoista, miten tämäkin teksti (ja linkitetyt KU-pläjäyksetkin) pitää tätä köyhyyttä ja kurjuutta loppujenlopuksi jonkinlaisena kunnia-arvona, joka annetaan yksilölle. Aivan kaikki muut kun ovat sitä harmaata massaa, joka ah niin typerästi vain kehtaa pärjätä ja tuomitsee vieressä, kun taas yksin harva valittu tajuaa. Onneksi tämä valittu (joka vertautuu erinomaisesti kalvinistiseen elektiin) vaikuttaa olevan kaikkialla, niin kassanjonossa kuin kaveriporukassaan aivan muunlaisten ihmisten ympäröimänä, ainakin kun lupee häntä ihainnoivia tekstejä.

    Oliko alkuosan AB-dialogi muuten omaa tekstiä ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvoisa anonyymi, olisi ihan mielenkiintoista kuulla tarkemmin, millä kumman perusteella väität tämän – ja muiden mainitsemiesi tekstien – glorifioivan köyhyyttä ja kurjuutta.

      Köyhyys tunnetusti tuottaa vahvoja ulkopuolisuuden ja merkityksettömyyden kokemuksia, joten tietenkin siitä kärsivä helposti kokee olevansa ”aivan muunlaisten ihmisten ympäröimä”. En ymmärrä millä perusteella tällainen ulkopuolisuuden kokemuksen kuvailu implikoi jonkinlaisen moraalisen ylemmyyden, semminkin kun huomioidaan konteksti. Moraalin monopoli ei tosiaan ole työväenluokkainen, vaan aivan muunluokkainen.

      Siinäkään ei ole mitään uutta, että kokemuspohjaiset köyhyyden kuvaukset herättävät keskiluokkaisia kaunan tuntemuksia. Tyypillisenä reaktiona voi pitää uusliberaalia hämmästelyä siitä, miksi köyhät kehtaavat kadehtia paremmin pärjääviä lähimmäisiään. Tämä on myös oivallinen tapa patologisoida köyhyyttä ja luonnollistaa keskiluokkaisia etuoikeuksia.

      Ja viimeisimpään kysymykseesi: koko teksti on sitaatteja lukuun ottamatta omaa tekstiä, kiitos vain.

      Poista
    2. No, siinä olet kyllä oikeassa, että ei ole glorifiointia, että otetaan olotila ja sen ympäriltä haukutaan kaikki maahan.

      Eikä sitäpaitsi kukaan erityisemmin hämmästele sitä että köyhät "kehtaavat" kateellisia. Useimmat ihmiset kuitenkin kadehtivat vähintäänkin jotakuta itse kuvittelemaansa henkilöä, jos sopivia eläviä (tai miksipä ei kuolleita) ihmisiä ei ole näköpiirissä tai huhuina kuultuna. Kieltämättä tekstisi antaa mielenkiintoisen tavan tarkastella kyseistä tilannetta, etenkin jos olettaa että kyseessä oleva köyhä on kallistunut tämäntapaiseen arguementaatioon. On varmasti stressaavaa kun ilmoitetaan;
      A: että kateutesi on täysin oikeutetta
      B: Kadehdittu kohde on kuitenkin luonteeltaan paha ja epämoraalinen, ja niin ovat kadehtimasi asiat.
      C: Et saa ikinä tehdä mitään saavuttaaksesi kadehtimaasi kohdetta, sillä se olisi sinua kohtaan nöyryyttävää, ja muutenkin epämoraalista
      Esimerkiksi tämän tekstin tapauksessa esimerkillisen köyhän olisi siis kadehdittava kaikkea mitä muilla on, mutta hän ei saa ikinä ottaa askeltakaan sitä kohti sillä se mukamas vaatisi omasta itsestä ja arvokkuudestaan luopumista.

      Tämä antaakin verukkeen seuraavanlaiselle villille spekulaatiolle:
      Mietitään miten keskiaikainen/renesanssiaateli kieltäytyi alkeellisestakin työnteosta alentavana. Ja miten ainoa tapa saavuttaa seuraavat asiat:
      A: köyhien aseman parantaminen ilman "keskiluokkaistumista"
      B: kohtien A,B ja C ristiriidaton toteuttaminen
      Olisi muodostaa tällainen aateliryhmä (ellei jopa luokka). Minkälaisessa valossa tämä näyttää kohtien A, B ja C:een asettajan yhteiskunnalliset pyrkimykset ?

      Kenen kanssa muuten keskustelit alussa, jos teksti oli kokonaan omaasi?

      Poista
    3. Voisitko antaa esimerkin tekstikohdasta, jossa haukun jotakuta?

      Mitä taas kateuteen tulee, sitä en tekstissäni juuri käsittele, sillä aiheeni ei ole köyhän subjektin yksilöpsykologia tai edes etuoikeutettuihin luokkiin kohdistuva kauna tai sen mahdollinen oikeutus.

      Näiden sijaan puhun tietyn luokan identiteettiin liittyvästä kokemuksesta. Hyödyntämäni luokkatutkimuksen kriittiset horisontit nostavat toki väistämättä näkyviin rakenteellisen sorron kaikessa brutaalissa systemaattisuudessaan.

      Keskiluokka on luokista se, joka ei halua tietää mitään luokkana olemisestaan. Tämä tietämättömyys on haurasta, ja yksi keino ylläpitää sitä on työväenluokan patologisointi. Tyyppiesimerkkinä voi pitää asetelmaa, jossa olosuhteistaan rehellisesti puhuvaa työtöntä syyllistetään parempiosaisten "kadehtimisesta", "säälipisteiden keräämisestä" ja jopa "moralisoinnista".

      Kun luokkaero palautetaan yksilölliseen patologiaan, se muuttuu helpommin käsiteltäväksi. Ei tarvitse ottaa vastuuta omista etuoikeuksistaan, jotka jälleen kerran näyttävät luonnollisilta ja ansaituilta.

      Tässä ei ole mitään monimutkaista tai spekulatiivista, kuten varmaan ymmärrät.

      Poista
    4. Tunteisiin, sisimpääni matkustan!

      Poista
    5. >Keskiluokka on luokista se, joka ei halua tietää mitään luokkana olemisestaan.
      Tämähän se varmaan on se keskiluokan suurin mukamas-etuoikeus. Voi elää elämäänsä välittämättä vähääkään neuroottisten heille säätämistä luokkaluokituksista, jotka palvelevat loppujenlopuksi vain määrittäjän omia mielihaluja. Eikä siihen tarvita mitään muuta kuin halu tehdä yhteistyötä muiden ihmisten kanssa, vaikka kuinka moderni anekauppias kirkuu vierestä, että yhteistyön etujen pitäisi langeta kaikille aneiden ostajille ilman että sitä edes suoritettaisiin.

      Haurasta koko asiassa onkin tämä takapiru, joka haluaa esittää pienimmänkin ehdotuksen tai neuvon muka murskaavana nöyryytyksenä. Ehkä hän kuitenkin tunnistaa ja pelkää niiden voimaa, vaikka hienot anepaperit kuinka selittäisivät kyseessä olevan systemaattinen riistomekanismi, luokkasorto tai peräti valtarakenne, joiden vuoksi kaikkien olisi kieltäydyttyvä kaikist mahdollisuuksista ja puhuttava keskenään siitä miten hienoiksi tämä heidät tekee.

      Poista
    6. Yksi tapa kieltää luokkien olemassaolo on patologisoida tai psykologisoida koko luokka-ajattelu esimerkiksi neuroosin oireeksi.

      Luokka ei ole kiinteä eikä staattinen. Sen sijaan sitä tuotetaan, rakennetaan ja ylläpidetään jatkuvasti diskurssin keinoin. Diskurssi viittaa tässä myös lakeihin ja instituutioihin.

      Luokkatiedottomuutta voi siis kyllä ajatella keskiluokkaisena "etuoikeutena", joka osaksi mahdollistaa keskiluokkaisen position asettamisen/asettumisen normaalin mittapuuna.

      Poista

Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.