Jumalan olemassaolo

Kristinuskon oikeistolainen tulkinta vierastaa dialektiikkaa ja materialismia. Materialismi on poissaolon puhuntaa. Sen mukaan Jumalan läsnäoloa ei ole mahdollista artikuloida tai osoittaa muun kuin fantasian keinoin, fantasmaattisesti. Kysymys ei ole metafyysisestä todistelusta tai edes agnostismista, sillä metafysiikka sinänsä on aina jo läsnäolon puhuntaa: sen piirissä kysymys Jumalan ”todellisesta” olemassaolosta on aina ontologinen ja jopa naiivi.

Klassinen luterilainen dogmi, että Jumala ilmaisee itsensä sanansa kautta, viittaa jo materialistiseen ajatteluun. Jumala ei ole läsnä täyteydessään, vaan omana puutteenaan. Sana ja kirjoitus – merkki – viittaa aina toisaalle, eikä merkki ole koskaan läsnä itselleen. Kirjoitettu tarkoittaa, ettei kirjoittaja ole tässä, vaan toisaalla. Muuten kirjoitus, sana, logos, ei olisi mahdollinen.

Jumalan olemassaolon voi joko kiistää tai myöntää metafyysisesti, mutta kysymys on aina tiedon umpikujasta. Molemmat oletukset (plus agnostismi) edellyttävät lausumattoman tunnustuksen, jonka mukaan mielen ulkopuolella joko on maailma tai ei ole. Ne pyörivät yhden ja saman dualistisen problematiikan ympärillä. Kolmas tie on materialistinen vaihtoehto, radikaali perspektivismi. Ei ole kysymys siitä, onko mielen ulkopuolella maailmaa vai ei, vaan siitä, ettei mieli ole olemassa maailman ulkopuolella.

Tämä tarkoittaa, ettei Jumalaa ole, jos Jumala ajatellaan perinteisen metafysiikan mielessä transsendenttina (tuonpuoleisena) persoonana. Olemisen järjestykseen lukeutuvana toimijana (kristinuskon) Jumala viittaa monenlaisiin funktioihin, joita yhdistää useimmiten se, että ne tavalla tai toisella kiinnittävät merkityksiä ja ratkaisevat moninaisuuden Yhden hyväksi.

Se, ettei tuota Yhtä ole olemassa, ei paradoksaalisesti tarkoita, ettei Yksi olisi osa toimivaa todellisuuttamme, sillä juuri sitä Yksi on, ideologisen kudoksen ripustava mestari, jolla ei ole ontologista substanssia, vaan joka on pelkkä rakenteellinen funktio ja siksi välttämättä ei-mitään.

Metafysiikka ja apologetiikka perustuvat tämän ei-minkään torjunnalle, mikä ilmenee niihin kirjautuneesta tietoon vetoamisen pakosta. Ne ovat mystiikasta vetäytymisen oireita ja siksi pohjimmiltaan mystisen ajattelun muotoja, joissa minän eheyden säilymisestä ollaan valmiita maksamaan tiedon halun ja politiikan valuutassa.

Jumalan ylösnousemus ei kristillisessä traditiossa viittaa paluuseen korkeammassa potenssissa, vaan radikaaliin antiteesiin ja negaatioon, silleen jättämiseen. Paavalille kyse on sijaisuhrin toimittamisesta, mutta mikään ei estä kristittyä tarkastelemasta ristintapahtumaa uhrikuvaston ja metafysiikan ulkopuolelta – tai edes tulkitsemasta Paavalia dialektisesti ja materialistisesti. Lukeehan jo Paavali Vanhaa testamenttia paikoin vastakarvaan ja uusintaen.

Oma tulkintani Jumalasta ja kristinuskosta pyrkii sisäistämään, joskaan ei sulkeistamaan, ei-tiedetyn vaikutuksen. En siis lue traditiotani dogmatiikan tai eksegetiikan avaamissa horisonteissa, vaan suoritan näihin tiedetyn alueella tapahtuviin operaatioihin väistämättä väkivaltaisena ja puolueellisena näyttäytyvän väliintulon. Se ei edellytä ”kristillisen uskon” kiistämistä, ”vakaumuksen” kylläkin, jos vakaumus ajatellaan perinteiseen tapaan uskon subjektiivisena sisäistämisenä ja jonain subjektin kautta välittyneenä ”henkilökohtaisuutena”. Tällöin vakaumus kuuluu jo tiedon ja tiedetyn piiriin, osaksi eheän minän ja ideologisen minäksi tulemisen kulttia.

Kristinusko ei olekaan minulle ensisijaisesti vakaumuksen ja sisällön, vaan uskon ja muodon asia. Usko ei ole sisäinen ja subjektiivinen, vaan ulkoinen ja objektiivinen tapahtuma. Sen autenttisin ilmeneminen vapauttaa subjektin vakaumuksen kiristyssiteestä jääden hänen ulkopuolelleen, puolesta-olemiseksi. Subjekti ei jää velalliseksi, vaan on Jumalaan nähden vapaa, ennen muuta henkilökohtaisen uskon/vakaumuksen vaatimuksista, joihin monenlaiset fantasiat häntä houkuttelevat.