Lauantai-ilta

Istun Sointulan tiskillä ja lipitän punaviiniä. Puoltayötä mennään. Painun ulos piipulle. Ilmassa rouhii jäinen viileys, kevään harso. Sitä tämä on. Tähdet aistii vaikkei näe. Kaupungin takana maassa ja korkeuksissa riippuu olemisen hiljaisuus tummana, siinä hiljaisuudessa ei ole tähtiä ei kuuta ei taivasta, ja tässä baarin meteli. Vessareissulla kuulen miten pari tyyppiä puhuu Maironiemestä. Vakionaama, Heilin toimittajia, kirjoittaja. Tunsin näöltä. Nyt se on kuollut, liian. Se on poissa. En tuntenut, mutta tapahtui sen kuolema minullekin.

Tilaan Jack Danielsin. Kaksi humaltunutta rupeaa kyselemään kaikenlaista, läpi käydään syntymäpaikat, yliopistot, valmistumiset. Kirjailija? Tee meistä rommaani. Naureskelen. Haluutte kirjaan, oikeesti? Joo joo. En mie semmosta voi luvata. Eikö myö just oltas hyviä sinne. En kerro totuutta: että olette liian uskottavia.

Haluavat käydä Huumassa jota kuvailen ”uudeksi hipsteripaikaksi”. Pyytävät mukaan, kohautan olkia, miksei. Vielä en jaksa lähteä kotiinkaan, olen päättänyt mennä kävellen. Viimeinen bussi meni jo. Taksi 17 euroa, liikaa osa-aikatyölliselle. Huumaan on ilmestynyt juomahinnasto. Ei pääse haukkumaan porvaripaikaksi. Väki on nuorta ja itsetietoista. Toinen seuralaisistani katsoo pitkään kahta rakennekynsikatiskaa. — Kumma ku alako panettaa, mitenkä se näin alako, se sanoo. Kaadan juomaa sisuksiin ja mietin että yö, yö. Lähden, olen kohtelias. — Kirjota meistä, ne huutavat perään.

Ajattelen, etten. Kävelen kotiin. 3 km. Taksia painaa ohi, mäki on musta ja koleaksi jäätynyt. Sen verran olen juonut, että tunnun asettuvan maailmaan vaikken ole kaunis. Kiroilen ja se on runoutta, lauantai painuu. Ohi sekin. Taivas lepää Joensuun yllä kuin kirja. Se lukee minua, lukee rivien välitkin. Jumala kääntää selän ja antaa olla rauhassa. Tie taipuu kunnes on koti.