Aiotko kirjailijaksi?

Giorgio Colli kirjoittaa Nietzschen jälkeen -kirjassaan ovien nykyään olevan ”selkoselällään kirjailijoiksi pyrkiville ja painetun sanan levittäjille”. Jokainen on valmis katselijaksi. Vastalahjaksi haluamme ainoastaan pienen kappaleen kulttuuriteatterin maailmasta, ”näytellä pienen osan, ottaa vastaan pienet suosionosoitukset”.

”[M]utta juuri tällä hetkellä suuren näytöksen takana luikertelee suuri kauhu”, jatkaa Colli. Hänen mukaansa on huolestuttavaa ”se ajattelematon hyväntahtoisuus ja pelon täydellinen poissaolo, joka luonnehtii vallanpitäjien suhtautumista kulttuuri-ihmisiin”.

Selvää ”halveksuntaa osoittaen” sallii valta kulttuuri-ihmisille hillittömäksi paisuneen vapauden, ja me hurraamme esityksille, jotka ”teeskentelevät olevansa vaarallisia ja hallitsemattomia”.

”Mutta kulttuurihunajan äärellä leijailevien aina vain runsaslukuisempi parvi sen sijaan on hämmentynyt aavistaessaan hämärästi ennakolta, että sen petokset paljastetaan, sen kuoret särjetään ja että lopulta viranomaisten edustaja sanoo nämä sanat: emme tiedä enää, mitä tehdä näillä älyköillä, ellei sitten hyödyllisinä orjina, eläimen tavoin kohdeltuina ja peloteltuina; on yhteiskunnan kannalta parempi, että he tuhoutuvat. Tämän on jo sanonut yksi ja toinen, muttei kukaan, jolla olisi valtaa panna uhkaus toimeen.”

Collin skenaario on fiksu ja irvokas. Taiteilijaa ei tuhota vaarallisuuttaan järjestelmälle, vaan siksi, että hänestä on tullut impotentti teeskentelijä. Taiteilija teurastetaan, koska hänestä on tullut vaaraton ja hyödytön. Hänen ajattelunsa ja työnsä tukee vallan fantasiaa yhteiskuntajärjestyksestä, muttei enää vangitse tietoa himoitsevan modernin herran halua. Taiteilija on lakannut olemasta lisäarvon lähde.

Entisaikojen suvereeni teurasti taiteilijan, jos tämä liian avomielisellä tavalla paljasti monarkin idioottimaisen tyhjyyden. Nykyaikainen herra piilottelee yliopistotiedon takana. Tiedon hahmo ei ole monarkin sädehtivä ruumis, sillä monarkki ei tiedä mitään. Kuten Lacan opettaa, tieto on se, joka kätkee suvereenin. Siksi tiedon ja totuuden rekisterit ovat radikaalisti yhteismitattomia. Valta ja herruus koetaankin nykyään aidoimmillaan modernin tiedepuheen salaperäisenä ja puhdistavana vaikutuksena, tutkimustiedon kertakäyttöobjektina, lihakimpaleena joka ilmaantuu todellisuuteen kaikesta patologisesta sisällöstään riisuttuna jäänteenä.

Taide kadottaa vaarallisuutensa hetkenä, jona se perustaa itsensä tietoon tai sen fantasmaattiseen vastakohtaan mystiikkaan, joka ei ole muuta kuin tiedon salainen tuki. Siksi suuri osa taiteesta on nykyään kuolettavan tylsää, vaikka tuskin koskaan on yhtä vimmaisesti julistettu taiteen kommunikoivuutta ja uskoteltu taiteella olevan ymmärrystä laajentavia ihmeellisiä voimavaikutuksia.

Taide, joka välittää salaisuuden, on herralle kuuliaista, sillä sen muodon logiikka palvoo fetissiä kuten herrankin. Taiteen ei pidä välittää salaisuutta vaan hylätä se. Taiteen salaisuus on tunnustettava totuudessaan, paskana joka ei ole liikuteltavissa ja jonka kehykset eivät heijasta titaanin kykyä tuoda ilmaisunsa muotoon, vaan päinvastoin mittaavat operaatiota, jossa kyvyn puute, virtsaavan elimen alhaisuudella, merkitsee itse kyvyn.