13.3.2019

Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?


Viime vuonna Timo Hännikäisen Kiuas-kustantamo tuli tunnetuksi kustantamona, ”jota ei haluttu Helsingin kirjamessuille”. Loistavan ylimielisessä ja vihaisessa puheenvuorossaan Hännikäinen toteaa vihollistensa epäonnistuneen varsinaisessa tavoitteessaan ”niin pahasti kuin ylipäätään on mahdollista”.

Luulen Hännikäisen olevan varauksetta oikeassa mainitessaan tuoksi ”varsinaiseksi tavoitteeksi” Kiukaan työntämisen marginaliteetin persesilmään suunnilleen niin syvälle kuin mahdollista. Kriittisenä vasemmistoajattelijana olen kyllä sen huomannut, ettei Hännikäiseen ja hänen sanomisiinsa saa liberaalisiipemme riveissä suhtautua kuin yhdellä tavalla.

Tämä provokatiivinen ja patologisen ylenkatseellinen kääntäjä, esseisti ja runoilija on ykskantaan tuomittava äärioikeistolaisena. Natsin kirjoitteluista ja puheista ei tarvitse piitata, etenkään sellaisen ajatteluun ei siedä perehtyä. Hännikäisestä tiedetään aina jo, mikä hän on: ihmisyyden vihollinen ja halpamainen kännissähuutelija.

Hännikäinen kirjoittaa:

”Ihmiset eivät ole typeriä. Ainakaan he eivät ole yhtä typeriä kuin te. Suurin osa suomalaisista ymmärtää kyllä, että te ette ole oikeuden, avoimuuden ja demokratian puolella. Mitä pidemmälle menette, sitä suuremmaksi ymmärtävien joukko kasvaa. Käytätte keinoja ja vakiinnutatte käytäntöjä, joita voidaan poliittisen tuulen kääntyessä käyttää myös teitä vastaan.”

Liberaalin vasemmiston harmiksi Hännikäinen on oikeassa. Eniten minua tässä lohduttaa se säälittävyys, etteivät terävimmät liberaalin nykyestablishmentin arvostelijat sittenkään löydy oikealta vaan vasemmalta – Badioun ja Žižekin kaltaiset ajattelijat tajuavat kyllä vielä Sarastuksenkin väkeä kirkkaammin, millä tavoin liberalismi ja fetisistinen ihmisoikeusajattelu epäonnistuu. Mutta takaisin Hännikäiseen. Häntäkin liberaalien tulisi kuunnella, kriittisesti. Muuten paskamyrsky yllättää heidät housut nilkoissa. Niin on jo tapahtumassa.

Nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä todellisen muutosvaatimuksen artikulaatiot näyttävät jäävän oikeistolle. Vasemmisto seikkailee kaulaansa myöten yliminäsyyllisyyden ja moralismin sumentamassa identiteettipolitiikassa. Jättiläismäiset apurahat pitävät taide-eliitin ja heitä seuraavan median tiukasti kiinni sisäsiittoisessa valtakamppailussa. Vallankumousta nykyvasemmisto ei tahdo, vaan pelkää. Siksi se on onnellinen toivoessaan vallankumousta. Se toive pitää vasemmiston perseen maassa.

Hännikäinen ei pelkää konfliktin kärjistymistä. Hän kehottaa vastapuolta muistamaan, että toisella puolen ”on väkeä, jolla on aseita, sotilaskoulutusta, itsepuolustustaitoja”. Entä meillä sitten? Hännikäinen: ”Teidän puolellanne on väkeä, joka ei tiedä kumpaa vessaa pitäisi käyttää.”

Näistä sanomisista ei liberaalin sietäisi loukkaantua vaan alkaa kontemploida totuutta, jota ne härskisti aukovat.

Viimevuotisten Helsingin kirjamessujen tapaus osoitti taas kerran nololla tavalla sen, kuinka sokeaa liberaalivasemmisto omalle impotenssilleen (ja sen tuekseen vaatimalle totalitarismille) on. Näin ei sodita kulttuurisotaa, vaan annetaan aseita ja rakennustarpeita oikeistolle sen rakentaa mytologiaansa. Jordan Petersonin suosio ei ole muuta kuin todellisen vallankumousajattelun objektivoitunutta puutetta. Jos vasemmisto ei saa rivejään kootuksi, saatamme jonain päivänä tukehtua kökköihin tulkintoihin kristinuskosta, hummereista ja elämän kiertokulusta. Muutakin, pahempaa, voi tapahtua.

Yksi arvokas opetus on, ettei todellinen vastakkainasettelu, kuten Žižek sanoo, vallitse liberalismi–fundamentalismi- tai liberalismi–populismi -akselilla. ”Vasemmistolainen” liberalismi poliittisen korrektiuden vaatimustensa ja SJW-dystopioidensa kanssa on pelkkä populismin/fundamentalismin kääntöpuoli. Niiden ytimessä jyllää yksi ja sama ekonomia ulkoisen vihollisen hahmoineen. Oikeistopopulismi ja -fundamentalismi syntyy tilaan, jonka autenttisen vasemmiston väistyminen jättää jälkeensä. Donald Trump on mahdollinen, koska ne voimat, jotka kohottivat Hillary Clintonin keulilleen, olivat riittävän ylimielisiä riittävän kauan. (Siksi Clinton oli Žižekin mukaan kahdesta pahasta suurempi: jos Clinton olisi voittanut, olisi kaiken jättäminen ennalleen näyttänyt toivottavalta. Joko establishmentkin alkaisi tajuta, että järjestelmässä on tapahduttava rakenteellinen muutos? Vaikuttaako siltä?)

Aito vasemmistolainen suhtautumistapa Sarastuksen ja Alt-rightin piirissä sikiävään yhteiskuntadiagnostiikkaan ei ole hysteerinen vetoaminen ”demokratian” ja ”ihmisoikeuksien” kaltaisiin huijarimestareihin. Nämä kiinnostavat liberaalejakin pelkkinä fetisseinä, joilla oma toiminta ja sen ylläpitämiseen vaadittava väkivalta peitetään ja väärintunnistetaan. Oikea suhtautumistapa on strateginen, mikä tarkoittaa vastapuolen parhaimmistoon tutustumista.

Helvetin naurettavalta tuntuu se, että tällaiselle kirjoitukselle on olemassa tarve. Se todella on olemassa. Sitä ei tunnisteta. ”Lukekaa Hännikäistä, että opitte, mitä hän sanoo ja ajattelee.” Toivoisin tämän olevan pelkkä latteus ja truismi. Tiedän, että jos kuuluisin maamme äänekkäimpään taide-eliittiin, tämä kirjoitus nostaisi omieni – noiden idioottien, jotka kohottavat hegemonisoituja totuuksia laukovat kauniit sielut piiriensä vallankumouksellisiksi – keskuudessa saatanallisen lynkkausmentaliteetin. (”Niemi ylistää Hännikäistä” jne.) Nyt kun en siihen porukkaan kuulu, voin istua rauhassa ja lausua tuomioni seurauksista piittaamatta.




35 kommenttia:

  1. Myös itse seuraan kasvavissa määrin tyytyväisenä tilanteen kehittymistä. Antagonismi antaa virtaa ja mielekkyyttä, kärjistyminen erottaa jyvät akanoista; ennemmin tai myöhemmin on pakko valita puolensa, eikä ole varaa jäädä istumaan aidalle. Mitään aitaa ei pian ole.

    Mutta: vaikka oikeisto nousee ja voittaa, ei lopullista voittoa ole eikä tule. Vasemmisto on ja pysyy, muodossa tai toisessa ja uusilla nimillä. Jos ja kun se löytää momenttinsa uudelleen, se haastaa jälleen. Kenties tuo haaste vain vahvistaa meitä tai sitten nujertaa. Tätä hypoteettista tilannetta voi peilata tämän hetken reaaliseen tilanteeseen, jossa vasemmisto ei kykene reagoimaan röyhkeään oikeistoon ja adaptoitumaan. Siitä on tullut liian lihava ja tyytyväinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeistoa ei puolestaan uhkaa vasemmisto vaan globaali kapitalismi, jonka vaikutuksia se ei tuossa röyhkeässä (ja monella tapaa sisäänpäinkääntyneessä) nykymuodossaan, etenkään nationalismina, kykene torjumaan. Vasemmistolaista ajattelua tullaan tarvitsemaan, koska vain vasemmalta tulee traditio, joka antaa teoreettiset välineet kapitalismin mekaniikan syvälliseksi ymmärtämiseksi.

      On siis liian aikaista puhua oikeiston voitosta. Jos emme löydä tapaa vastata globaalin kapitalismin (ja ilmastonmuutoksen) haasteisiin, ei ole syytä optimismiin kummallakaan puolella.

      Poista
    2. se ei tuossa röyhkeässä (ja monella tapaa sisäänpäinkääntyneessä) nykymuodossaan, etenkään nationalismina, kykene torjumaan.

      Ei nationalismi pelkästään. Mutta ratkaisu muodossa tai toisessa vaatii paluun suuresta pienempään. Vasemmiston internationaali/maailmavallankumous on vain globalismia toisessa muodossa, eikä voi siis olla ratkaisu maailmankapitalismiin.

      On siis liian aikaista puhua oikeiston voitosta. Jos emme löydä tapaa vastata globaalin kapitalismin (ja ilmastonmuutoksen) haasteisiin, ei ole syytä optimismiin kummallakaan puolella.

      Totta. Systeemi hajoaa lopulta itsestään, mutta siinä voi tulla rumaa jälkeä.

      Poista
    3. ”Vasemmiston internationaali/maailmavallankumous on vain globalismia toisessa muodossa, eikä voi siis olla ratkaisu maailmankapitalismiin.”

      Kyllä, jos puhutaan nykyvasemmiston liberaalista siivestä eikä siis autenttisesta vasemmistosta – joka suhtautuu liberalismiin hyvin kriittisesti –, silloin olet oikeassa: liberaalivasemmisto hyväksyy kapitalismin ”ainoana mallina”, mutta peittelee sen doksien hyväksyntäänsä puheisiin ”hyvinvointivaltiosta”.

      Mutta jo ortodoksimarxilainen KTP edustaa kriittistä suhdetta globaaliin kapitalismiin, vaikka onkin muuten ongelmallista.

      Globalismi on tässä erotettava globaalista kapitalismista, sillä aito vasemmistolaisprojekti on aina sekä universaali että kapitalismikriittinen. Jo Lenin totesi, ettei kommunismi ole mahdollinen yhden valtion tai kansakunnan versiona.

      Paluuseen ”suuremmasta pienempään” en usko, jos tällä tarkoitetaan jonkinlaista paluuta globaalista paikalliseen ilman kapitalismin ja koko tunnetun olemisen järjestyksen radikaalia romahtamista. Niin kauan kuin maailmankapitalismi kaikkine oireineen on olemassa, nielee se kaikki paikallisuudet osaksi itseään (deterritorialisaatio) sallien niiden sitten ilmetä partikulaarisina identiteetteinä sikäli kuin kysymys on samalla lisäarvon lähteestä (reterritorialisaatio). Kyse on yksinkertaisesti siitä, ettei mikään puhtaasti kansallinen tai paikallinen yhteisö mahdollistu omillaan ilman globaalia taustajärjestystä, joka mahdollistaa sen identiteetin, yhteisöllistä ja sisäistä toimintaa säätelevät taustarakenteet jne.

      Paikallisuus ei näin voi toimia suorana vastavetona globalisaatiolle, koska kaikki paikallisuus on aina jo sen ehdollistamaa.

      Poista
    4. Globalismi on tässä erotettava globaalista kapitalismista, sillä aito vasemmistolaisprojekti on aina sekä universaali että kapitalismikriittinen.

      Siinä onkin se ongelma, universalismi. Lähden siitä, että myös autenttisen vasemmiston projekti on globaalia tyranniaa ja imperialismia. Teoria sanoo yhtä, mutta käytäntö johtaa perikatoon. Kapitalismi ja kommunismi, saman materialistisen kolikon kääntöpuolet. Globalismi on pahuutta, edusti se kumpaa K-alkuista ideologiaa tahansa.

      Paluuseen ”suuremmasta pienempään” en usko, jos tällä tarkoitetaan jonkinlaista paluuta globaalista paikalliseen ilman kapitalismin ja koko tunnetun olemisen järjestyksen radikaalia romahtamista.

      Romahdus on se idea. Vaikka vasemmisto tahtoo aina naittaa nationalismin elimelliseksi tekijäksi kapitalismiin, on yksi asia varmaa: kansallisvaltiot ovat syntyneet hajonneiden imperiumien raunioille. Suuresta palataan aina pienempään, ja näin tapahtuu myös USA-vetoisen kapitalismin suhteen.

      Poista
    5. ”Siinä onkin se ongelma, universalismi. Lähden siitä, että myös autenttisen vasemmiston projekti on globaalia tyranniaa ja imperialismia. Teoria sanoo yhtä, mutta käytäntö johtaa perikatoon.”

      Käytännöstä on paha mennä sanomaan juuri kenenkään kohdalla mitään – epäonnistua osataan niin oikealla kuin vasemmalla. Tyrannia on hyvän välttämätön mahdollisuus: mikä tahansa totuustapahtuma voi muuttua simulaatiokseen, jonka yksi muoto on terrori. Tämä allekirjoitettaneen traditionalisteissakin, jotka ottavat puutteen vakavasti kuten autenttinen vasemmistokin.

      Mitä teoriaan tulee, on kyse yhteisestä kamppailusta, antagonismista. Tällöin mennään identiteetin politiikan tuolle puolen, mikä puolestaan hylkää logiikan tasolla tyrannian ja imperialismin. Jos lähtökohtana on oire tai poikkeus, kiistetään samalla naiivin universaalin representaation totuus eli ”totuuden” tyhjenevä ilmaantuminen symbolisessa järjestyksessä. Totuus häiritsee aina tiedettyä. Universaalia ei ole jaettu Asia vaan se, minkä Asiana symboliseen ilmaantuva objektivoi: puute, antagonismi, kamppailu.

      Näistä lähtökohdista ei – teoriaa jyrkästi laiminlyömättä – tehdä totalitaristista identiteettipolitiikkaa sen enempää kuin sakralisoida Jumalaa, verta ja kansaakaan. Myöskään ei ole tarpeen suhteellistaa kaikkea, koska relativismi on vain yksi tapa peittää antagonismi luulottelemalla palautumaton, rauhoittava moninaisuus (huom. ”monikulttuurisuusideologia”, jota kukaan kunnon vasemmistolainen ei allekirjoita).

      Nationalismiin liittyvät huomiosi eivät nähdäkseni kiistä mitään väittämääni, vaikka retorisesti palloa palautatkin. Puheesi suuremmasta pienempään palaamisesta tuntuu nyt jo viisauspuheelta, jossa asiat ovat aina duaalisesti käännettävissä… imperiumi voi kasvaa kansallisvaltiosta ja päinvastoin, mutta on oma kysymyksensä, missä määrin tässä on mitään determinoitua.

      Poista
    6. Tyrannia on hyvän välttämätön mahdollisuus: mikä tahansa totuustapahtuma voi muuttua simulaatiokseen, jonka yksi muoto on terrori.

      No joo, oikeassa olet. Oikeastaan se on itsestäänselvyys, mikä tahansa teoria kätkee isäänsä oman tuhonsa siemenet.

      imperiumi voi kasvaa kansallisvaltiosta ja päinvastoin, mutta on oma kysymyksensä, missä määrin tässä on mitään determinoitua.

      Tämäkin on totta, imperialismi on ekspansiivista nationalismia. Mitä determinismiin tulee, en usko siihen. Mutta Spengler on syklisessä teoriassaan oikeilla jäljillä, valtakunnat nousevat ja tuhoutuvat ennemmin tai myöhemmin. Mitä suuremmiksi ne kasvavat, sitä korkeammaksi tuhon todennäköisyys kasvaa. Sekään ei sitten ole suoraviivainen prosessi. Rooman esimerkistä näkee paljon paralleeleja nykyaikaan, mutta se ei vielä itsessään kerro miten asiat tulevaisuudessa kehittyvät.

      Poista
    7. Piti kommentissani sanoa "sisäänsä". Mutta jätetään tuo muoto, hauska freudilainen typo.

      Poista
    8. Mitä teoriaan tulee, on kyse yhteisestä kamppailusta, antagonismista. Tällöin mennään identiteetin politiikan tuolle puolen, mikä puolestaan hylkää logiikan tasolla tyrannian ja imperialismin.

      ...

      Näistä lähtökohdista ei – teoriaa jyrkästi laiminlyömättä – tehdä totalitaristista identiteettipolitiikkaa sen enempää kuin sakralisoida Jumalaa, verta ja kansaakaan.

      Erikoislaatuista pohdintaa. Sitten on vain se, että miten teoria kohtaa käytännön?

      Poista
    9. Teoria kohtaa käytännön entistä paremman epäonnistumisen arjessa ja praksiksessa.

      Poista
  2. Vasemmisto oli kapinallinen, josta tuli vallanpitäjä. Liike, jonka identiteetti on perustunut altavastaaja-asemaan, ei ole kunnolla päivittänyt omakuvaansa. Vähän kuten politbyroo, joka oli tekevinään vallankumousta päivittäin Kremlin kultaisissa puitteissa, kykenee vasemmisto nykyään ei-ketään ja ei-mitään haastaviin ulostuloihin.

    Kirjoitin aiheesta myös Sarastuksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vasemmiston identiteetti ei mielestäni ole (aikoinaan) perustunut uhriuteen, vaan vallankumouksellisuuteen. Omakuvan päivittämisessä olet oikeassa, samoin ulostuloissa, jotka ovat usein todella säälittäviä.

      Uhripääomalla pelaaminen ei kuitenkaan ole vain vasemmiston ongelma, vaan laajemminkin liberaalin perinteen antagonismeista kumpuava oire. Siksi sitä löytyy paljon myös oikeistosta (kuunneltakoonpa vain KD:n ja persujen vikinää yleisönosastoilla ja foorumeilla harva se päivä).

      Poista
    2. Vasemmiston identiteetti ei mielestäni ole (aikoinaan) perustunut uhriuteen, vaan vallankumouksellisuuteen.

      Omnhan vasemmiston traditiossa kuitenkin kulkenut vahva sortaja-sorrettu -dikotomia. Toki tuo vallankumouksellisuus on ollut keino ottaa agentuuri omiin käsiin, monissa paikoissa jopa menestyksellisesti.

      Uhripääomalla pelaaminen ei kuitenkaan ole vain vasemmiston ongelma, vaan laajemminkin liberaalin perinteen antagonismeista kumpuava oire. Siksi sitä löytyy paljon myös oikeistosta (kuunneltakoonpa vain KD:n ja persujen vikinää yleisönosastoilla ja foorumeilla harva se päivä).

      Tämä on tietysti aivan totta.

      Poista
    3. ”Omnhan vasemmiston traditiossa kuitenkin kulkenut vahva sortaja-sorrettu -dikotomia.”

      Kyllä, mutta asetelma palautuu marxilaiseen ajatukseen luokkataistelusta modernin yhteiskunnan perusrakenteena ja -antagonismina, ei niinkään sortajan ja sorretun dikotomiasta jonain ”vasemmistolaisena identiteettinä” tai sen merkitsijänä. Oikeiston puolella tunnutaan harvoin käsittävän marxilaisten lähtökohtien luonnetta aidon dialektisesti, koska oikeistolaisuus harvoin nojaa dialektiseen ajatteluun (yleensähän oikeistolaisuus on logiikaltaan substantiaalista, kuten omasi).

      Poista
    4. Kyllä, mutta asetelma palautuu marxilaiseen ajatukseen luokkataistelusta modernin yhteiskunnan perusrakenteena ja -antagonismina, ei niinkään sortajan ja sorretun dikotomiasta jonain ”vasemmistolaisena identiteettinä” tai sen merkitsijänä.

      Okei. Mutta de facto on kommunistien taistelussa aina ollut kyse myös identiteetistä: eurooppalaisessa ja kotimaisessa versiossa on korostunut työväen me-henki porvaria vastaan. Siirtomaissa taas korostui nationalistinen me-henki siirtomaaherroja vastaan.

      Poista
    5. Missä on yhteisö, siellä on "me". Mutta se, missä määrin kommunismi tai marxismi teoreettisessa ytimessään edellyttää sitoutumisen identiteetin politiikkaan, on toinen kysymys. On esimerkiksi syytä huomata, että teoreettisen antihumanismin kaltaiset oivallukset nousevat monin osin Marxin lannoittamasta maaperästä.

      Poista
    6. Mutta se, missä määrin kommunismi tai marxismi teoreettisessa ytimessään edellyttää sitoutumisen identiteetin politiikkaan, on toinen kysymys.

      Entä jos se käytännön väistämätön seuraus, riippumatta teorian asettamista raameista.

      Poista
    7. Luulisin, ettei identiteetistä päästä koskaan irti, sen politiikasta kenties hyvinkin.

      Poista
  3. (Edellä pari kirjoitusvirheistä deletoitua kommenttia)

    Jordan Petersonin suosio ei ole muuta kuin todellisen vallankumousajattelun objektivoitunutta puutetta. Jos vasemmisto ei saa rivejään kootuksi, saatamme jonain päivänä tukehtua kökköihin tulkintoihin kristinuskosta, hummereista ja elämän kiertokulusta. Muutakin, pahempaa, voi tapahtua.

    Tämä on kylläkin sivunootti, mutta sanotaan kuitenkin: Peterson on ex-sosialisti ja väärä profeetta, joka saarnaa globalismia individualismin kaavussa. Hän on itsestään liikoja kuvitteleva, mielialalääkkeitä napsiva nössö, joka uskoo voivansa estää kolmannen maailmansodan, kunhan nuoret miehet eivät käänny nationalismiin ja identiteettipolitiikkaan. Hänenlaisensa huijari putoaa jalustaltaan ennemmin kuin myöhemmin, pitkässä juoksussa täysin irrelevantti hahmo. Ei siis huolta hummereista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Petersonin tapauksessa hänen katoamisensa kartalta olisi toki toivottavaa, mutta lienetkö turhan optimistinen? Saattaahan käydä niinkin, että juuri Petersonin kaltainen valeprofeetta joukkoineen tekee populistisen valtauksen ja oikeistopuolen todelliset ajattelijat huomaavat olevansa ahtaalla. Aivan kuten nyt nykyvasemmistolla, jossa marxismista tietämättömät liberaalit työntyvät sankoin joukoin hämärtämään olennaista yliminäsyyllisyyksineen, ”oikeudentajuineen” ja loputtomine uhrikategorioineen.

      Poista
    2. Saattaahan käydä niinkin, että juuri Petersonin kaltainen valeprofeetta joukkoineen tekee populistisen valtauksen ja oikeistopuolen todelliset ajattelijat huomaavat olevansa ahtaalla.

      Peterson on niin heikko surkimus, että hän ei kauaa kestä. Voi sitten olla, että hänen tilalleen tulee jok uvahvempi ja ovelampi, siis pahempi. Luotan kuitenkin siihen, että totuus ja identiteetti voittavat.

      Aivan kuten nyt nykyvasemmistolla, jossa marxismista tietämättömät liberaalit työntyvät sankoin joukoin hämärtämään olennaista yliminäsyyllisyyksineen, ”oikeudentajuineen” ja loputtomine uhrikategorioineen.

      On kyllä vasemmistolaisia, jotka tekeävt synteesiä marxismin ja SJW-oppien välillä. Seuraa vaikka mitä sellaiset soijapojat kuin Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru tekevät. Myös vähemmistöryhmät voivat omaksua marxismia, mutta oma identiteetti edellään. Ja kuten oikeistolaiset, myös edellämainitut halveksuvat liberaaleja.

      Poista
    3. Väitän siis, että marxismi on kyllä tekemässä paluuta. Mutta ei enää yksinomaan luokkatietoisuuteen sidottuna, vaan SJW-totalitarismiin linkitettynä. Minullehan se käy: mitä enemmän vähemmistöjen ehdoilla mennään, sitä enemmän kyseiset ryhmät alkavat syödä toisiaan intressien lyödessä yhteen. Helpompi heidät on sitten kukistaa.

      Poista
    4. ”Väitän siis, että marxismi on kyllä tekemässä paluuta. Mutta ei enää yksinomaan luokkatietoisuuteen sidottuna, vaan SJW-totalitarismiin linkitettynä.”

      Ongelmana on, ettei SJW-totalitarismin logiikka ole marxilainen, vaan liberaali. Itse en näe SJW-ajattelussa marxilaista sidosta, jonkinlaisen pervertoituneen ”luokkatietoisuuden” kylläkin. Sen sijaan marxilaisuus tekee uutta tulemistaan lacanilaisesta ajattelusta kumpuavan ideologiakritiikin muodossa, jota ei enää ole samalla tavalla sidottu luokkatietoisuuden kaltaisiin nykyiseen ideologiseen todellisuuteen hankalasti sovitettaviin käsitteisiin – avainsana ei enää Lacanin myötä tosiaan ole ”tietoisuus”…

      Jos siis marxilaisuus tekee paluuta, se tekee sitä luokkatietoisuudesta huolimatta ja luokkataistelu edellä. Ja luokkataistelu ei tällöin viittaa ”todellisuutta jäsentävään periaatteeseen”, vaan sen läpäisevään antagonismiin. Määritelmässä on ehdottomasti huomioitava sen dialektisuus. ”Todellisuusprinsiipit” kuuluvat oikeistolle.

      SJW ei ole marxilainen ilmiö, pelkkä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimus ja uhritietoisuus ei siitä sellaista tee (sen enempää kuin se tekee SJW:sta ”girardilaista” tai ”derridalaista”). Tulkitsen itse SJW:n kaltaisia ilmiöitä liberaalin projektin oireina, eräänlaisina pyrkimyksinä kartoittaa Toisen (ja siten omaa) paikkaa symbolisessa järjestyksessä, jonka keskeistä näyttämöä määrittää Isän poissaolo. (SJW on yksi perverssi tapa ”juhlia” tätä poissaoloa julistamalla feminiinistä kiellon kieltoa. Siksi se on totalitaarista: kiellon kielto on aina aidon toiseuden kielto.)

      Poista
    5. Sen sijaan marxilaisuus tekee uutta tulemistaan lacanilaisesta ajattelusta kumpuavan ideologiakritiikin muodossa, jota ei enää ole samalla tavalla sidottu luokkatietoisuuden kaltaisiin nykyiseen ideologiseen todellisuuteen hankalasti sovitettaviin käsitteisiin – avainsana ei enää Lacanin myötä tosiaan ole ”tietoisuus”…

      Okei. En tunne Lacanin ajattelua, joten en voi vastata.

      Jos siis marxilaisuus tekee paluuta, se tekee sitä luokkatietoisuudesta huolimatta ja luokkataistelu edellä. Ja luokkataistelu ei tällöin viittaa ”todellisuutta jäsentävään periaatteeseen”, vaan sen läpäisevään antagonismiin.

      En ehkä aivan ymmärrä. Eli merkitsisikö se käytännössä jotain tällaista: identiteetistä irrotettua taistelua, joka tapahtuu solidaarisesti ihmisiä erottavien rajojen yli. Eli taistellaan tietoisena kuhunkin yhteisöön ja identiteettiin sisältyvistä sisäisistä antagonismeista, ja siten vähennetään eturistiriitoja.

      SJW on yksi perverssi tapa ”juhlia” tätä poissaoloa julistamalla feminiinistä kiellon kieltoa. Siksi se on totalitaarista: kiellon kielto on aina aidon toiseuden kielto.

      Ei liity aiheeseen, mutta muistuttaa siitä mitä legendaarinen Rauno Räsänen totesi Lutherin pelastusopista: kaksoissidokseen perustuva ansa, jossa Jumala on julistanut meille lähestymiskiellon ja samanaikaisesti kutsuu meitä luokseen.

      Poista
    6. Vastaus kysymykseesi: sosiaalisen tasolla kyse on yhteisen kamppailun, ei identiteetin, jakamisesta.

      Poista
    7. Kuten sanoit itsekin, "missä on yhteisö, siellä on me". Voiko sellaisia asioita kuin "yhteinen" ja "identiteetti" edes erottaa toisistaan?

      Poista
    8. Siinä missä eron ja jatkumon. Kysymyksesi on jo vastaus.

      Poista
    9. Päädymme siis todellisuuden sovittamattomaan ristiriitaan. Ei tää tule koskaan valmiiksi, ei teoriassa eikä käytännössä.

      Poista
  4. Loistava, oivaltava ja viihdyttävä kirjoitus.

    Libertaarina jään seuraamaan älykästä "vihollista" joka osaa ilmaista itseään ja ruoskia edustamaansa tahoa kunnon taisteluun.

    ps. Tulin tänne Hännikäisen laittaman FB linkin kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja tervetuloa.

      Olen jo pidempään ollut sitä mieltä, että kriittisen vasemmiston pitäisi etsiä strategista liittoutumista oikeiston "vastaavan" parhaimmiston kautta.

      Tähän parhaimmistoon luen yleisesti ottaen Hännikäisen kaltaiset traditionalistit, jotka osaavat kunnioittaa vihollisiaan silloin, kun vihollinen ansaitsee kunnioituksen.

      Poista
    2. Oi että mahtavaa jos kaksi noin ääripään kaveria pystyy tässä nykyisenkaltaisessa keskustelukulttuurissa osoittamaan peräti kunnioitusta toista kohtaan. Tässähän alkaa toivo heräämään että keskustelulla voidaan vielä saavuttaa jotain muuta kuin pelkkää erkaantumista tai asioiden kärjistymistä.

      Poista
  5. Kiitos hyvästä kirjoituksesta jota Hännikäinenkin somessaan kehui.

    Pakko kysyä mitä vikaa on Jordan Petersonissa?

    Odotatko innolla Jordan Peterson vs. Zizek Kapitalismi vs marxismi onnellisuus väittelyä ja jos se on onnistunut yhteenotto niin olisko mahdollista saada sinulta raportaasi mistä olit samaa ja eri mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odotan debattia oikein innokkaasti.

      Petersonin ajattelussa on vialla paljonkin: myyttistä, osin pinnallista, opportunistista; puhuessaan Marxista puhuu Nietzschestä, ei ole perehtynyt siihen, mitä kritisoi.

      Poista
    2. Plääh, ei myyttisyydessä ole mitään vikaa. Viiden pennin myyttisyydessä kylläkin.

      Poista

Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.