Kirjailijakuulumisia vuonna 2025

 
Julkaisin vuonna 2019 runokokoelman Kainin laulut. Pidän sitä yhä yhtenä taiteellisesti onnistuneimmista teoksistani. Silti olen edennyt kauas sen ahdistuneista näkymistä.
 
Suurin osa kokoelman runoista syntyi vuonna 2018, jolloin sairastin vielä masennusta. Elämä oli jatkuvaa rämpimistä. Tuntui kuin menneisyys olisi jotenkin kelattu pois, ikään kuin kelanauha olisi katkennut ja piiskannut tyhjää ilmaa. Soitin pyöritti kasettia, mutta mitään soitettavaa ei ollut.
 
Purin kokoelman runoihin silloiset tuntoni elämästä, jonka koin pettäneen minut. Ei ehkä ole liioiteltua sanoa, että oksensin teksteihin kaikki ne vihan, katkeruuden ja kroonisen ulkopuolisuuden tunteet, jotka masennuksessa pääsivät valloilleen ja myös usein nielaisivat minut toistuviin ahdistuskohtauksiin, joiden tulemisen pystyin aistimaan jopa tunteja ennen niiden huipentumista. Tällaisina päivinä tunsin jo aamulla, että kurkulleni oli asetettu suuri tylppä veitsi, enkä voinut tehdä mitään väistelläkseni sen sahausta. Ja sahaus myös alkoi, se oli tasaista ja tappavaa varmuutta, jatkumo katkokseksi muuttuneessa elämässä.
 
Kainin laulujen ylistävä arvio maakuntalehdessä seuraavana vuonna piristi, mutta tuossa vaiheessa ”kirjailijanuraani” tiesin jo, etteivät tällaiset kehut valtakunnallisessa mittakaavassa merkitse paljonkaan. Jälkeenpäin olen kuitenkin hyvilläni, että ylipäätään sain kokoelman julkaistua. Myöhemmin kustantajani näet ilmoitti lopettavansa runojen kustantamisen kokonaan toiminnan totaalisen kannattamattomuuden vuoksi. Ratkaisu on valitettava, mutta ymmärrettävä: runojen julkaiseminen on ylellisyyttä, jota rahoitetaan ylijäämällä.
 
Julkaisin Kirjokannelta vielä toisen kokoelman (Laula herrasi doxaa, 2021), mutta siitä ei ilmestynyt ainoatakaan arvostelua. Nyt olen muutaman vuoden tauon jälkeen kirjoittanut muutamia uusia runoja, mutten jaksa edes haaveilla niiden julkaisemisesta. Moni kaltaiseni pienilevikkinen kirjailija on epäilemättä samassa tilanteessa. Miten ihmeessä saisin läpi runokokoelman, kun julkaisemattomia romaanejakin on kertynyt hyllyyn jo kaksi? Pienkustantajat kituvat, eikä tilanne todellakaan ole heidän vikansa.
 
Kainin laulut merkitsee minulle nykyään esimerkkiä siitä, että viha ja katkeruus voivat jonkin aikaa toimia todellisen taiteen hyvänä polttoaineena. Tiesin kuitenkin jo noita runoja kirjoittaessani, että nämä tunteet on päästettävä virtaamaan läpi, eikä niiden ole hyvä jäädä asumaan. Toisen kokoelman runot eivät mitenkään sattumalta ole aivan toisen sävyisiä. Jos Kainin laulujen cantus firmus on kosto, vieraus ja epätoivo, etenin Laula herrasi doxassa apokalypsiin ja itseironiseen karnevaaliin.
 
Uudemmista runoista on vielä paha sanoa paljonkaan, mutta jonkinlaiset varovaiset elämän juhlinnan, eksymisen ja pakenemisen nuotit niissä taitavat soida.
 
Vaikka olen yleisillä menestyksen mittapuilla aika epäonnistunut kirjailija, en voi sanoa tämän vaikuttaneen tippaakaan kirjoitushaluihini tai edes siihen, millaisista aiheista tahdon kirjoittaa. Ikävä kyllä minulla ei ole megalomaanista traumaa, enkä siksi liene lähiaikoina kirjoittamassa autofiktiivistä selviytymistarinaa, jollaisia valtavirran kustantajat himoitsevat. Olen kyllä työstämässä helluntailaismenneisyyttäni käsittelevää esseekokoelmaa, mutta vältän tietoisesti traumakertomuksen asetelmia. Kyllä, koin jonkin verran hengellistä väkivaltaa ja ulossulkemista, mutta näiden asettaminen kirjoittamiseni keskiöön tuntuisi epärehelliseltä. On pakko tunnustaa, etten ole traumatisoitunut, enkä enää edes katkera menneisyydelleni. Otteeni on pohdiskeleva, ristiriitoja tunnusteleva. Haluan kirjoittaa monimielisesti ja hämmentävästi.
 
Oudolla tavalla olen myös sinut sen ajatuksen kanssa, ettei kirjailijantyölläni ole minkäänlaista odotettavaa tulevaisuutta. Kirjoitan vain muutamille lukijoille. Toivon lähinnä saavani käsikirjoituksiani jatkossa läpi joillekin pienkustantamoille, joilla on resursseja sellaisille välttämättömyyksille kuin editointi ja ehkä aivan minimaalinen markkinointi. Jos näin tapahtuu, olen varsin tyytyväinen.
 
Kirjallisuus on somen algoritmien ja näkyvyyteen perustuvan ekonomian vuoksi menettämässä jo alun pitäenkin epätäydellistä autonomiaansa. ”Alustojen äänen” miellyttäminen edellyttää tekstiltä selkeitä moraalisia asetelmia, samaistuttavuutta ja ennen kaikkea kirjailijan tuotteistamista teoksensa yli. Siksi traumaattinen autofiktio trendaa, siksi somealustojen influensserit paketoidaan kirjailijoiksi. Kaltaiseni ”modernistit” – kirjailijatyypit, joille taideteoksen arvo on sen kyvyssä hämmentää tavalla, joka on moraalisesti monimielistä ja rikkonaista – jäänevät tämän kehityksen jalkoihin. Hämmentävät ja ”vaikeat” kirjat eivät saa tykkäyksiä ja jakoja, sillä niillä on taipumus vieraannuttaa pikemmin kuin samaistuttaa.
 
Kuinka sitten säilyttää ammatillinen omanarvontunto sortumatta hyödyttömään poteroonsa? Alustojen anonyymi massa määrittelee sen, mikä kirjallisuudessa on merkittävää. Nimekäs korkean profiilin kirjailija voi tosin menestyä myös alustalähtöistä arvotusmekanismia kritisoimalla, mutta tämä on vain ulkopuolettoman ja kaiken nielevän systeemin oire. Kapitalismi tunnetusti tekee lisäarvoa myös itseensä kohdistuvalla kritiikillä.
 
Olen toistuvasti huomannut, että paras tapa välttää poteroituminen ja hyödytön vastarinta on keskittyä olennaiseen eli kirjoittamiseen. Menestyminen ja näkyvyys eivät oikeastaan liity varsinaiseen työhön ja siitä saamaani iloon. Tunnustuksen saaminen on upeaa, mutta katveeseen jääminen ei – toisin kuin uusliberaali markkinafundamentalismi haluaa väittää – merkitse sen enempää lahjattomuutta kuin vähäisempääkään osaamattomuutta.
 
Vastaavassa tilanteessa oleville kollegoilleni haluankin sanoa saman kuin itsellenikin: ehkä emme kirjoita nykyhetken, vaan tulevaisuuden lukijoille. Ja toisaalta: kirjailijallehan riittää jo muutama lukija. Paras mahdollinen palaute tulee jatkossakin yksittäisiltä ihmisiltä, joille kirjasi on riittänyt avaamaan maailman. Niitäkin ihmisiä on.
 
 

Kristinusko ja objektiiviset tosiasiat

Kierkegaard-ekskursio
 
 
Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoittaa puhuttelevasti ja mieleenpainuvasti uskosta Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan. Pidän hänen tavastaan liittää usko sellaisiin asioihin kuin intohimo ja epävarmuus. Kierkegaardille – tai PEJ:n pseudonyymille Johannes Climacukselle – usko ei ole luottamusta objektiivisiin tosiasioihin tai jonkinlaisen varmuuden seuraamista.
 
Kierkegaard menee jopa niin pitkälle, että toteaa sen, jonka rukous ”nousee kaikesta äärettömyyden intohimosta, vaikka hänen silmänsä lepäävät epäjumalan kuvassa”, olevan enemmän totuudessa kuin sen, jonka tiedollinen käsitys Jumalasta on aivan oikea ja vaikka tämä ”objektiivisesti etsii tosi Jumalaa”:
 
Jos toinen etsii objektiivisesti kuolemattomuutta, ja toinen sijoittaa koko äärettömyyden intohimon epävarmuuteensa, niin kummassa on enemmän totuutta, ja kumpi osoittaa suurempaa varmuutta? Toinen on lopullisesti lähtenyt likiarvon etsimisen tielle, jonka loppua ei näy, koska varmuus kuolemattomuudesta voi olla vain subjektiivista; toinen on kuolematon ja kamppailee juuri siksi epävarmuuttaan vastaan.
 
”Objektiivinen todellisuus” on likiarvon todellisuutta; objektiivista tietoa Jumalasta ei ole, tai jos on, se on uskomisen kannalta yhdentekevää. ”Äärettömyyden intohimon” vallassa oleva ihminen seuraa epävarmuuttaan. Se ”suurempi varmuus”, josta Kierkegaard tässä puhuu, ei ole Jumalaan kohdistuvaa objektiivista vakuuttuneisuutta tai Jumalan objektiivisuudesta vakuuttumista, vaan intohimon pyhittämää antautumista sille todellisuudelle, jossa varmuus on aina vasta tulemisen, ei koskaan olemisen, tilassa. Katkelmaa auttaa ymmärtämään Kierkegaardin perusajatus totuudesta paradoksina.
 
Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessa hahmoteltu usko on monella tavoin vastakkaista ”uskonvarmuudesta” intoilevalle fundamentalismille tai luonnontieteisiin nojaavalle kristillisteistiselle dogmaattiselle metafysiikalle. Ensin mainittuun kuuluu ”psykoottinen vakuuttuminen” ja täydellinen alistuminen ulkoisen Herran käskysanalle; jälkimmäinen pyrkii perustelemaan itsensä eräänlaisena rationaalisena ja objektiivisesti sitovana tieto-oppina.
 
Kierkegaard ajattelee kristinuskoa metafysiikan ja objektiivisen vakuuttumisen tältä puolen, eksistoivasta ihmisestä käsin. Näin hän kykenee myös tarjoamaan kristinuskosta tulkinnan, joka väistää sekä fundamentalismia että metafysiikkaa vaivaavan objektivismin ja dogmaattisuuden ongelman.
 
Fundamentalismin ”objektiivisuus” vaatii ihmistä vakuuttumaan likiarvoisesta todellisuudesta sietämättömällä täsmällisyydellä. Fundamentalisti sanoo, ettei kristityn tule perustaa uskoaan ihmisen määritelmiin Jumalasta, mutta samaan hengenvetoon edellyttää tämän kuitenkin vakuuttuvan fundamentalistien tavasta määritellä Jumala. Kristillinen metafysiikka kehottaa kristittyä katsomaan todellisuutta logiikan ja luonnontieteen tosiasioiden valossa, harrastamaan eräänlaista yhteen- ja vähennyslaskua ja muodostamaan näin rationaalisen perustan Jumalalle antautumiselle. Fundamentalismin tapaan myös metafysiikka päätyy, tosin omalla tavallaan, tyhjentämään kielen kaikesta likiarvoisuudesta ja monimerkityksisyydestä: 1+1=2, ja tämä on yksiselitteistä; mutta kuten Kierkegaard huomauttaa, juuri tästä syystä tällaiset totuudet ovat myös täysin yhdentekeviä.
 
Kierkegaardin eksistentialistinen tulkinta kristinuskosta on ideologiakriittinen ainakin siltä osin, että se sallii kristityn kulkea uskonpolkuaan ennalta määrittelemättömästi, vailla varmuutta ja vastauksia. Intohimoinen ja epävarmuutensa kanssa kamppaileva käytännön ateisti on lopulta lähempänä autenttista uskovaisuutta kuin Raamattuaan pikkutarkasti seuraava moralisti, joka julistaa tottelevaisuuttaan ja alistumistaan Herran auktoriteetille ei vain ”hengessään” vaan myös kaikin tavoin ”raamatullisissa” elämäntavoissaan.
 
Asettamalla vastatusten epäjumalankuvan edessä rukoilevan pakanan ja tiedollisesti oikeaoppisen kristityn Kierkegaard tuo hakematta mieleen Luukkaan evankeliumin vertauksen fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:10–13). Fariseukset olivat aikansa oikeaoppisia: he noudattivat Tooraa, Jumalan lakia, ja ylpeilivät oikeutetusti uskollisuudellaan Herransa sanalle ja auktoriteetille. Tässä on tärkeää korostaa, ettei fariseuksena oleminen merkinnyt tekopyhää teeskentelyä, vaan todellista Jumalan tahdon mukaista vaeltamista, erottautumista ympäröivästä pakanallisesta maailmasta hyvin käytännönläheisellä ruumiin, nautintojen ja elämäntapojen kontrollilla. Se, että Jeesus sanoi Jumalan pitävän tällaista joutavana – ”Laupeutta minä tahdon enkä uhria” (Matt. 9:13) – oli suora ja tietoinen loukkaus ”uskovan elämäntavalle” ja koko sille dogmaattiselle järjestelmälle, jonka ytimessä oli vilpitön halu olla kuuliainen ja tottelevainen. Jeesuksen mukaan Jumala ei koskaan ollut tällaisista uhreista kiinnostunut.
 
Toden teolla syntistä elämää viettävän publikaanin huudahdus, ”ole minulle syntiselle armollinen!” ilmaisee ääretöntä huolta ja intohimoa. Se ei välitä moraalista tai oikeasta opista, sillä näiden suhteen voi vain epäonnistua.
 
Voimme myös kuvitella, mitä vertauksessa esitetyn tapahtuman jälkeen seuraa. Publikaani kohtaa fariseuksen, joka kysyy: ”Kai sinä nyt laitat asiasi kuntoon ja alat elää tosiuskovan elämää, kun kerran Jumala on jo sinut vanhurskauttanut? Ymmärräthän, että usko ilman tekoja on kuollut, ja niin edelleen.” Pian hän ehkä törmää myös metafyysikkoon, joka tiedustelee, milloin publikaani on kaavaillut aloittavansa apologetiikan opinnot saadakseen älyllisen ja objektiivisen perustan uskomuksilleen…
 
Jos publikaanimme on vahva ja sisäisesti eheä tyyppi, hän nyökkäilee kohteliaasti ja kiittää hyvistä neuvoista, mutta jatkaa elämäänsä juuri kuten parhaaksi katsoo. Todennäköisesti hän ei jatkossakaan ole kenenkään ”uskonsa vakavasti ottavan” silmissä erityisen hyvä uskovainen, mutta miksi tämän pitäisi häntä kiinnostaakaan? Hän seuraa intohimoisesti epävarmaa armon valaisemaa tietään, lankeaa sadasti ja epäonnistuu tuhannesti, iloitsee muiden syntisten kanssa ja rakastaa villisti kenenkään estämättä, olematta kovinkaan tarkka maineestaan ja puhdasoppisuudestaan näiden korkeasti pyhitettyjen vakavien keskuudessa. Kyllä hän heidät jo tuntee: nuo totuutensa objektiivisuudesta kerskaavat hiukan koomiset hahmot, joilla on valmis kartta keskeneräisestä maailmasta.
 
 

Identiteetti & rehellisyys

Esitän yksinkertaisen teesin: Identiteetti ei voi perustua rehellisyydelle.

 
Rehellisyys on tietenkin hyve, eikä edes mikään vähäpätöinen hyve. Yleisesti ottaen rehellisyys määriteltäneen jonkinlaiseksi tosiasioiden tunnustamiseksi tai tosiasioiden tunnustamisen kyvyksi ja haluksi, mutta pidän tätä määritelmää epäonnistuneena. On näet kohtalaisen helppoa kuvitella tilanne, jossa joku tunnustaa aitoja tosiasioita läpeensä epärehellisellä tavalla niin, että kuka tahansa voi nähdä tuollaisen tunnustuksen olevan pelkkä vallankäytön performanssi. (Oikeastaan tämä on yksi oikeistolaisen populismin tyypillisistä toiminnan logiikoista: ”Minä sen tein, ja uskallan puhua suuni puhtaaksi asiasta” jnpp.)
 
Tosiasioita voi siis tunnustaa tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä rehellisyyden kanssa. Siksi rehellisyyttä on parempi ajatella pikemminkin lausuman suuntana kuin sen ominaisuutena. Suhteessa identiteettiin: avoimuutena jollekin, jonka vaikutukset itsekuvaan ovat vielä tuntemattomia ja ehkä tuhoisia.
 
Määrittelen identiteetin tässä yhteydessä väljästi näin: identiteetti on yksilön tai yhteisön kuulumisen ja erottautumisen pyrkimys, jonka suuntana on eheyden kasvattaminen ja ylläpitäminen. Yksilön tapauksessa identiteetti liittyy egoon, joka toimii enemmän tai vähemmän narsistisesti. Yhteisön tasolla identiteetissä on tyypillisesti kyse yhteisön suhteesta ympäröivään todellisuuteen eli siitä, kuinka tarkasti maailma jakautuu meihin ja muihin. Identiteetti voi kytkeytyä sekä yksilöön että yhteisöön myös maailmankuvan tasolla. Tällöin kyse on esimerkiksi siitä, millaisena ympäröivä maailma hahmotetaan: hierarkkisorgaanisena kokonaisuutena, hallitsemattomana kaaoksena vaiko jonain siltä väliltä. Laajasti ottaen identiteetti liittyy siis olemuksiin ja niiden ”kiinteyteen” tai ”huokoisuuteen”.
 
Identiteettiä voi myös ajatella pysyvyyden tai keskiön kokemuksena. Vaikka ihmisyksilöiden ja yhteisöjen identiteetit muuttuvat ajan kuluessa, juuri identiteetti nimeää muutoksen virrassa sen pysyvyyden momentin, joka mahdollistaa jatkuvuuden kokemisen ja samana olemisen. Virta säilyy, vesi vaihtuu.
 
Identiteetistä on kyse silloin, kun haluamme kuulua johonkin tai erottua jostakin, ja usein nämä pyrkimykset ovat rinnakkaisia. Identiteetti on kuulumisen ja erottautumisen taloudessa muotoutuvaa ”tuloa”, viivan alle jäävää tietoista olemista ja todellisuutta. Identiteetin logiikka on jännitteisyyden, halkeamien ja rikkonaisuuksien sisäistämisen ja ratkaisemisen logiikkaa. Identiteetti tukkii todellisuuden vuotokohtia. Tämä voi tapahtua monin tavoin: neuvottelemalla, kieltämällä, torjumalla, myöntymällä, tunnustamalla. Vaikuttaa kuitenkin ainakin osapuilleen paikkansapitävältä todeta, että identiteetin logiikkaan on ”sisäänkirjautunut” eräänlainen pyrkimys maksimaaliseen eheyteen, saavutettiinpa sitä tai ei. Identiteetti ”toimii” sitä paremmin, mitä eheämpi se on.
 
Näin rehellisyys muodostuu identiteetille ongelmaksi. Rehellisyys ei näet suuntaa eheyteen, eikä sitä kiinnosta identiteetin ”toimivuus”. Rehellisyys on yksinkertaisesti ajateltuna vain avoimuutta mahdollisuudelle, että jostain voi tulla totta. Tämä mahdollisuus voi olla identiteetin kannalta täysin tuhoava, ja koska identiteetti toimii eheytensä suuntaisesti, eräänlainen epärehellisyys kuuluu sen sisäiseen rakenteeseen ja logiikkaan.
 
Rehellisyys on siksi aina vaarallista yksilön tai yhteisön identiteetille, ja vaikka se tyystin epäilyksettä on varsin kunnioitettava hyve, sen asettaminen olemisen tavan perustaksi tarkoittaa johdonmukaisesti ajateltuna (yksilön tai yhteisön) identiteetin jatkuvaa vaarantamista. Lisäksi äärimmäinen rehellisyyden vaade eli totaalinen sota tekopyhyyttä vastaan johtaa väistämättä julmuuteen (siitä enemmän täällä).
 
Vaikuttaakin siltä, että johtopäätös hyveellisestä elämästä on suunnilleen seuraavanlainen: on pyrittävä rehellisyyteen, mutta sallittava johonkin määrään saakka tekopyhyyttä, sillä ilman tekopyhyyttä ei ole identiteettiä, mutta ilman identiteettejä (olivat nämä kuinka tilapäisiä tahansa) on puolestaan mahdoton ankkuroida koettua elämää mihinkään viitepisteisiin nähden. Suhteessa identifikaatioon rehellisyys on siis aina vaarallista, mutta silti välttämätöntä. Jos suhde maailmaan ei omaksu pyrkimystä rehellisyyteen, voi vain kuvitella, mitä tapahtuu identifikaatiolle. Tervetuloa fundamentalismi ja yleinen psykoosi.
 
Kaksiteräisyydessään rehellisyys on haastava laji: se uhkaa eheää identiteettiä aina, kun tahdomme olla siihen nähden johdonmukaisia; mutta samalla haluamme omaksua identiteetin sen kautta – haluamme rehellisen suhteen todellisuuteen, jossa elämme ja joka olemme. Silti kaavamainen johdonmukaisuus rehellisyydessä vie meidät nopeasti julmuuteen aivan kuten kaavamainen kieltäytyminen rehellisyydestä silloin, kun se vaarantaa itsekuvaamme, tekee meistä sietämättömän tekopyhiä.
 
Haluan kuitenkin väistää latteita implikaatioita ”kahden ääripään” välttelemisestä. En toisin sanoen väitä hyveelliseksi sellaista asennetta, joka kannustaa olemaan tekopyhä tai epärehellinen minkäänlaisen egon, itsekuvan tai identiteetin tietoiseksi eduksi. Mielestäni juuri tällainen on yksi tekopyhyyden sietämätön muoto. Sikäli kuin tekopyhyyttä (eli tietynlaista epärehellisyyttä) tulee sallia, ajattelen tämän epärehellisyyden lajin olevan pikemminkin jotain sellaista, mistä merkittävä osa on koodattuna niin sanottuihin käytöstapoihin ja sivistyneisyyden ideaaliin.
 
Ja mitä sitten on sivistyneisyys – ellei syvää ymmärrystä siitä, mitä on olla toinen ihminen ja kuinka vaikeaa on olla (ei vain minä vaan) kuka tahansa?
 
 

Dialogia kristillisen mystiikan kanssa

 
Luin hiljattain tavallaan poikkeuksellisen kirjan, Jarkko Lindqvistin Kaipuun (Aikamedia 2024). Sanon ”tavallaan”, koska aihepiiri – kristillinen mystiikka – ei sinänsä ole epätavanomainen, eikä sitä laajassa mielessä ole Lindqvistin tapa käsitellä aihettaankaan. Poikkeuksellista on kuitenkin (muun muassa) se, että tämä kirja ilmestyy helluntailaisen Aikamedian kustantamana. Lisäksi se eroaa huomattavasti edukseen Aikamedian tyypillisestä tarjonnasta – välttävällä tai olemattomalla tyylitajulla kirjoittavien pastoreiden tai itseoppineiden asiantuntijoiden hengellisen elämän oppaista, joista useimmat ovat kauniistikin sanoen epä-älyllistä lammaslaumalle saarnaamista. Lindqvistin kirja ei ole tällainen.

Vaikka helluntailaisuuden voi ehkä ajatella näkyvän Lindqvistin esseissä paikoin hiukan perustelemattominakin dogmaattisuuden sävyinä, piirre ei näyttäydy häiritsevänä. Tämä johtuu kirjoittajan pitkälle sisäistyneestä, tekstiä määrittelevästä epävarmuuden dialektiikasta; toisin sanoen Lindqvist on ilmeisen haluton kertomaan lukijalle kovinkaan suoraviivaisesti, millä tavoin elämää on elettävä. Sen sijaan hän kertoo omakohtaisesta etsinnästään, toki avoimen kristillisesti ja tunnustuksellisesti, mutta varsinaista totuuden varmuutta julistamatta. Ikään kuin Lindqvist olisi sisäistänyt Kierkegaardin subjektivismin, vaikka mielellään puhuukin kristinuskon totuudesta objektiivisena…

Vaikka Lindqvist löytääkin eräänlaisen vastausten ja varmuuksien horisontin unio mysticasta, mystikon taipaleen salaperäisestä määränpäästä (jossa usko epäilemättä vaihtuu näkemiseksi, ainakin ajoittain), hän pysyttelee hauraan ja usein epäkiitollisen arkielämän tasolla silloinkin, kun rohkenee tunnustaa suorasukaisesti sitoutumisensa kristinuskon opinkappaleisiin. Tämän vuoksi edes itämaiseen mystiikkaan, esimerkiksi buddhalaiseen meditaatioon, kohdistuva jäykkä torjunta – jossa Lindqvist erottaa meditaation kristilliset muodot selkeästi ideologialtaan ja ajatusmaailmaltaan ”paremmiksi” tai ”rakentavammiksi” – ei oikeastaan herätä ärtymystä.

Lindqvist toisin sanoen välttää monen helluntailaistaustaisen hengellistä asiaproosaa kirjoittavan sudenkuopan: totuuden varmuudeksi samastamisesta usein seuraavan näännyttävän moralismin. Tämä sopisikin huonosti yhteen kristilliseen mystiikkaan kuuluvan itsetuntemusta etsivän intohimoisuuden kanssa. Mikään ei ole yhtä pahaksi intohimoiselle elämälle kuin moralismi, ellei sitten intohimoinen moralismi.

Vaikka Kaipuu on paikoin tyylillisesti hiukan kömpelö (teksti olisi kaivannut lisäeditointia, mutta pakko tunnustaa, että kirjan loppulause on aivan helvetin hieno), huomaan lukukokemuksen synnyttävän minussa rauhallisia, melkein kelluvia tuntemuksia. En heti edes ymmärrä miksi näin on. Vierastan joidenkin kappaleiden ”eteeristä hartautta” ja ajoittaista konkretian puutetta tekstin puhuessa syvyyksistä, ihmeellisyydestä ja todellisuuden tuolta puolen säteilevästä valosta – vierastan tapaa, jolla Lindqvist etusijaistaa varmuuden ja löytämisen etsimiseen ja epävarmuuteen nähden, ja olen jopa harmissani siitä, ettei hän näe eksymisessä metaforaa minkäänlaiselle vapaudelle. Lindqvistille mystiikka on seikkailunakin kenties enemmän polun löytämistä kuin eksymistä maisemaan, jota luulimme kesytetyksi.

Sitten ymmärrän hyvänolon tunteideni johtuvan juuri tästä. Kirja käy keskustelua kanssani. Kaikkine tyylillisine puutteineen ja erimielisyyksineen koen sen dialogikumppaniksi, lämpimäksi ja läheiseksi, ja tämä on hämmästyttävää, sillä kristillinen mystiikka kiinnostaa minua hyvin valikoidusti ja rajatusti. Lisäksi olen taipuvainen epäilemään mystiikkaa ylipäätään: ”sanattoman diskurssin ylimielisyyttä”, kuten joku Alain Badiou ehkä sanoisi. Mutta Kaipuu ei puhukaan ylitseni tai ohitseni, on kerrassaan hämmentävää, ettei se tee niin, sillä juuri sellaiseen olen tottunut niin sanottuja hengellisiä oppaita lukiessani – sillä on mielipiteensä, mutta ei tarvetta julistaa niitä.

Jos Lindqvistin kirja olisi ihminen, häntä kiinnostaisi kuunnella enemmän kuin puhua. Hän olisi niitä tyyppejä, jotka kuuntelevat eri mieltä olevia oppiakseen näiltä jotakin. Niitä, jotka vaarantavat jopa uskonsa ja identiteettinsä, koska haluavat oppia, koska haluavat omaksua uusia tapoja ajatella. Nämä ihmiset tietävät, ettei maailma ole valmis, kuten eivät hekään. Heillä on sekopäistä viisautta, he tietävät muinaisten kreikkalaisten tapaan, että hulluus on viisauden kohtu: Apollon syntyy Dionysoksesta, ja näiden voimien binaarinen vastakkaisuus on järjestävän periaatteen erehdys.

En tiedä, onko Lindqvist tällainen ihminen, mutta Kaipuussa tulkitsen – ja tunnustan auliisti, että kyse on vain minun tulkinnastani, joka on interventio: tahallinen ja pitkälle menevä, sillä en tunnusta muuta tulkinnan auktoriteettia kuin sen, että hyvä tulkinta saa ajatukset liikkeelle ja that’s it – niin, Kaipuussa tulkitsen tällaisen merkitystason, ja se puhuttelee minua.

Kaipuu on myös intohimoinen kirja. Siinäkin mielessä se on varsin ”kierkegaardilainen” (lainausmerkit oksymoronin paljastamiseksi). Lindqvist onnistuu juuri tekstinsä intohimoisuudessa puhuttelemaan minua tavalla, joka on vaatinut mietintää. Luulen, että hänen kanssaan olisi mielenkiintoista keskustella vapaudesta, epävarmuudesta ja eksymisestä; se olisi ehkä myös intohimoista, koska en näytön perusteella pidä kumpaakaan meistä aivan tervejärkisenä ihmisenä.