Luin hiljattain tavallaan poikkeuksellisen kirjan, Jarkko Lindqvistin Kaipuun (Aikamedia 2024). Sanon ”tavallaan”, koska aihepiiri – kristillinen mystiikka – ei sinänsä ole epätavanomainen, eikä sitä laajassa mielessä ole Lindqvistin tapa käsitellä aihettaankaan. Poikkeuksellista on kuitenkin (muun muassa) se, että tämä kirja ilmestyy helluntailaisen Aikamedian kustantamana. Lisäksi se eroaa huomattavasti edukseen Aikamedian tyypillisestä tarjonnasta – välttävällä tai olemattomalla tyylitajulla kirjoittavien pastoreiden tai itseoppineiden asiantuntijoiden hengellisen elämän oppaista, joista useimmat ovat kauniistikin sanoen epä-älyllistä lammaslaumalle saarnaamista. Lindqvistin kirja ei ole tällainen.
Vaikka
helluntailaisuuden voi ehkä ajatella näkyvän Lindqvistin esseissä paikoin
hiukan perustelemattominakin dogmaattisuuden sävyinä, piirre ei näyttäydy
häiritsevänä. Tämä johtuu kirjoittajan pitkälle sisäistyneestä, tekstiä
määrittelevästä epävarmuuden dialektiikasta; toisin sanoen Lindqvist on ilmeisen
haluton kertomaan lukijalle kovinkaan suoraviivaisesti, millä tavoin elämää on
elettävä. Sen sijaan hän kertoo omakohtaisesta etsinnästään, toki avoimen
kristillisesti ja tunnustuksellisesti, mutta varsinaista totuuden varmuutta
julistamatta. Ikään kuin Lindqvist olisi sisäistänyt Kierkegaardin
subjektivismin, vaikka mielellään puhuukin kristinuskon totuudesta objektiivisena…
Vaikka Lindqvist
löytääkin eräänlaisen vastausten ja varmuuksien horisontin unio mysticasta, mystikon taipaleen salaperäisestä
määränpäästä (jossa usko epäilemättä vaihtuu näkemiseksi, ainakin ajoittain),
hän pysyttelee hauraan ja usein epäkiitollisen arkielämän tasolla silloinkin,
kun rohkenee tunnustaa suorasukaisesti sitoutumisensa kristinuskon
opinkappaleisiin. Tämän vuoksi edes itämaiseen mystiikkaan, esimerkiksi buddhalaiseen
meditaatioon, kohdistuva jäykkä torjunta – jossa Lindqvist erottaa meditaation
kristilliset muodot selkeästi ideologialtaan ja ajatusmaailmaltaan ”paremmiksi”
tai ”rakentavammiksi” – ei oikeastaan herätä ärtymystä.
Lindqvist toisin sanoen välttää monen
helluntailaistaustaisen hengellistä asiaproosaa kirjoittavan sudenkuopan:
totuuden varmuudeksi samastamisesta usein seuraavan näännyttävän moralismin.
Tämä sopisikin huonosti yhteen kristilliseen mystiikkaan kuuluvan itsetuntemusta
etsivän intohimoisuuden kanssa. Mikään ei ole yhtä pahaksi intohimoiselle
elämälle kuin moralismi, ellei sitten intohimoinen moralismi.
Vaikka Kaipuu on paikoin
tyylillisesti hiukan kömpelö (teksti olisi kaivannut lisäeditointia, mutta
pakko tunnustaa, että kirjan loppulause on aivan helvetin hieno), huomaan lukukokemuksen
synnyttävän minussa rauhallisia, melkein kelluvia tuntemuksia. En heti edes
ymmärrä miksi näin on. Vierastan joidenkin kappaleiden ”eteeristä hartautta” ja
ajoittaista konkretian puutetta tekstin puhuessa syvyyksistä, ihmeellisyydestä
ja todellisuuden tuolta puolen säteilevästä valosta – vierastan tapaa, jolla
Lindqvist etusijaistaa varmuuden ja löytämisen etsimiseen ja epävarmuuteen
nähden, ja olen jopa harmissani siitä, ettei hän näe eksymisessä metaforaa minkäänlaiselle vapaudelle. Lindqvistille mystiikka on
seikkailunakin kenties enemmän polun löytämistä kuin eksymistä maisemaan, jota
luulimme kesytetyksi.
Sitten ymmärrän hyvänolon tunteideni
johtuvan juuri tästä. Kirja käy keskustelua kanssani. Kaikkine tyylillisine
puutteineen ja erimielisyyksineen koen sen dialogikumppaniksi, lämpimäksi ja läheiseksi,
ja tämä on hämmästyttävää, sillä kristillinen mystiikka kiinnostaa minua hyvin
valikoidusti ja rajatusti. Lisäksi olen taipuvainen epäilemään mystiikkaa
ylipäätään: ”sanattoman diskurssin ylimielisyyttä”, kuten joku Alain Badiou
ehkä sanoisi. Mutta Kaipuu ei puhukaan ylitseni tai ohitseni, on
kerrassaan hämmentävää, ettei se tee niin, sillä juuri sellaiseen olen tottunut
niin sanottuja hengellisiä oppaita
lukiessani – sillä on
mielipiteensä, mutta ei tarvetta julistaa niitä.
Jos Lindqvistin kirja olisi
ihminen, häntä kiinnostaisi kuunnella enemmän kuin puhua. Hän olisi niitä
tyyppejä, jotka kuuntelevat eri mieltä olevia oppiakseen näiltä jotakin. Niitä,
jotka vaarantavat jopa uskonsa ja identiteettinsä, koska haluavat oppia, koska
haluavat omaksua uusia tapoja ajatella. Nämä ihmiset tietävät, ettei maailma
ole valmis, kuten eivät hekään. Heillä on sekopäistä viisautta, he tietävät
muinaisten kreikkalaisten tapaan, että hulluus on viisauden kohtu: Apollon
syntyy Dionysoksesta, ja näiden voimien binaarinen vastakkaisuus on järjestävän
periaatteen erehdys.
En tiedä, onko Lindqvist tällainen ihminen,
mutta Kaipuussa tulkitsen – ja tunnustan auliisti, että
kyse on vain minun tulkinnastani, joka on interventio: tahallinen ja pitkälle
menevä, sillä en tunnusta muuta tulkinnan auktoriteettia kuin sen, että hyvä
tulkinta saa ajatukset liikkeelle ja that’s
it – niin, Kaipuussa tulkitsen tällaisen merkitystason, ja se puhuttelee minua.
Kaipuu on myös intohimoinen kirja. Siinäkin mielessä se on varsin ”kierkegaardilainen”
(lainausmerkit oksymoronin paljastamiseksi). Lindqvist onnistuu juuri tekstinsä
intohimoisuudessa puhuttelemaan minua tavalla, joka on vaatinut mietintää. Luulen,
että hänen kanssaan olisi mielenkiintoista keskustella vapaudesta,
epävarmuudesta ja eksymisestä; se olisi ehkä myös intohimoista, koska en näytön
perusteella pidä kumpaakaan meistä aivan tervejärkisenä ihmisenä.
