Ensivaikutelmia Žižek–Peterson-debatista

”Ja Žižek otti Petersonin suojiinsa kuin eksyneen lapsen.”

HT Härkönen

Slavoj Žižekin ja Jordan Petersonin debatista on puhuttu kauan, ja kauan sitä on odotettu. Itse katselin debatin viime sunnuntaina, ja koska pyrin huomioimaan lukijoiden puolelta esitetyt eksplisiittiset toiveet, kirjoitan debatista myöhemmin laajemman analyysin. Tämä suppea kimppu hajanaisia vaikutelmia toimikoon johdantona ja pohjustuksena aiheeseen.

Kokonaisuutena debatti toimi paremmin keskusteluna kuin näyttävänä kaksintaisteluna. Formaali muoto ei – kuten Guardian-lehden arviossakin todetaan – näyttänyt olevan keskustelijoille paras mahdollinen, ja debatin huippukohdat sijoittuvat ilman muuta monologien jälkeiseen keskusteluun. (Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, ja palaan asiaan myöhemmässä analyysissa.)

Jo Petersonin avauspuheenvuoro paljastaa, ettei hän ole välittänyt tehdä kotiläksyjään, vaan jatkaa valitsemallaan tiellä ja päättää tällä kertaa taistella Kommunistisen manifestin pohjalta laatimiaan vulgaareja yksinkertaistuksia vastaan. Tämä ei tietenkään toimi edes alkeellisena marxismikritiikkinä, jatkuvasti liikutaan vain aivan yleisimmällä tasolla, ja Žižekillä on hyviä syitä jättää koko kritiikki tavallaan omaan arvoonsa (tähänkin palaan myöhemmin). Peterson ei vaikuta ymmärtävän mitään edes puolustamastaan kapitalismista, saati että millään tavoin kommentoisi Marxin ydinoppia työn ja pääoman ristiriidasta.

Žižekin avaus on hengästyttävä pienoisluento, jossa hän niputtaa yhteen joitakin The Courage of Hopelessness -kirjansa teemoja. Jo tässä vaiheessa käy ilmi debatoijien keskeinen ero. Peterson julistaa, Žižek ajattelee. Merkillepantavaa on, ettei Žižek asemoi itseään niinkään uuden oikeiston kuin nykyisen liberaalin vasemmiston kriitikoksi. Näin hän korostaa yhtymäkohtaa vastapuoleen ja osoittaa debatille dialogisemman suunnan.

Peterson on riittävän fiksu tajutakseen Žižekin avauksen jälkeen, ettei kummoiseen keulimiseen ole varaa. Aivan yhtä mahtipontisesta konservatiivisen status quon pönkittämisestä ja ”postmodernin neomarxismin” tuomitsemisesta kuin yleensä emme pääsekään tällä kertaa nauttimaan. Peterson näyttää jopa hämmentyvän Žižekin näkemysten kriittisestä kapasiteetista. Se ei estä häntä tarrautumasta halpoihin yleistyksiin.

Žižekiä ei selvästikään kiinnosta Petersonin luoman Marx-karikatyyrin teurastaminen, vaan hän eksplisiittisesti tulkitsee debatin pyrkimykseksi vakavaan keskusteluun ajallemme keskeisistä ongelmista. Tästä seuraa osaltaan myös debatin ”epäonnistuminen” varsinaisena debattina. Žižekin tapa asettaa kysymyksiä nimittäin haastaa koko perinteisen debatin muodon ja rakenteen. Voin vain kuvitella, kuinka paljon tällainen häiritsisi formaalin yliopistollisen väittelymuodon mestaria William Lane Craigia, jonka näkisin mielelläni väittelemässä kristinuskosta Žižekin kanssa. (Petersonin kanssa Craig on jo ehtinyt lavalla piipahtaakin.) Mutta tietenkin Žižekillä on lacanilaisena erinomaiset syynsä poiketa yliopistodiskurssin tavanomaisista muodoista.

Žižekin epäsovinnainen tyyli joka tapauksessa enemmän tai vähemmän säilyttää Petersonin kasvot, vaikka keskustelijoiden välinen tasoero muuten tuokin mieleen William Lane Craigin ja Christopher Hitchensin väittelyn. Toisaalta juuri Žižekin poikkeuksellinen diskurssi haastaa Petersonin edustaman yliopistotiedon tavalla, johon vastatakseen Petersonin on astuttava tietonsa ulkopuolelle ja epäonnistuttava.

Palaamme asiaan.