Debattianalyysin jälkisanat

Jordan Peterson tarjoaa monelle nuorelle miehelle symbolisen näyttämöltä kadonneen herran. Hän on identiteettipoliittinen mestarihahmo. Tämä on Petersonin symbolisen roolin olennainen seikka; muu on joutavaa.

Peterson häivyttää hahmonsa poliittisuuden tieteen, salaliittoteorioiden, mystiikan ja terveen järjen diskursseihin. Nämä diskurssit toimivat fetisistisesti: ne peittävät totuuden asetelmasta, johon Peterson on itsensä vanginnut.

Slovenialainen ideologiakriitikko Slavoj Žižek kumosi Petersonin symbolisena herrahahmona hysterisoimalla hänet. Žižek omaksui debatissa subjektiivisen paikan, joka poikkesi täysin yliopistollisen akateemisen performanssin totunnaisesta protokollasta. Yliopistopuheen estradilla Petersonin esityksen uskottavuus onkin jo perustavanlaatuisesti kumottu, mutta Žižek onnistui dialektisoimaan asetelman tavalla, joka vaikutti niin Petersoniin herrahahmona kuin sitä tukevaan formaaliin rakenteeseen (debatin muoto).

Janne Kurjen Lacan-kommentaarissa todetaan, ettei herra tiedä mitään, sillä herraa kiinnostaa vain se, että hommat toimivat. Filosofian diskurssi on kuitenkin tuottanut historiallisesti vaikutuksen, jota voi kutsua herraa puraisseeksi tiedon haluksi. Moderni herra haluaa tietää kaiken, mutta tämä johtaa vain uuteen tietämättömyyden lajiin, jota paradoksaalisesti nimitetään kaikkitietävyydeksi. Termin arkikielinen nimitys on byrokratia.

Toinen herraan ja tietoon liittyvä lacanilainen perusväite onkin, ettei tiedon halu johda tietoon. Modernin herran tapauksessa onnistutaan luomaan vain uudenlainen ”tiedon tyrannian muoto”. Lacanin mukaan tietoa tuottaa vain hysteerikon diskurssi hysteerikon ollessa motivoitunut haluamaan tietää, millä hinnalla hän on puhuva subjekti. Herra ei tahdo tietää tästä mitään, sillä hetkellä, jona herra alkaa kysyä olemistaan, hän siirtyy hysteerikon diskurssiin ja lakkaa olemasta herra.

Ironisen alleviivaavasti Petersonin tunnettuus ”intellektuellina” ei perustu hänen julkaistuun tuotantoonsa, vaan paatosta tihkuviin Youtube-videoihinsa, joiden tietämätön opportunismi kätkeytyy kategoriseen ja näennäisen epäpoliittiseen status quon puolustukseen.

Žižek saa debatissa paljon raikuvia aplodeja. Hänkään ei voi välttää tosiasiaa, että on ihmisiä, jotka pitävät häntä herrahahmona. Tämän Žižek lacanilaisena tietää hyvin, kuten senkin, ettei herran diskurssi ole koskaan syrjäytettävissä yksinkertaisen negaation ja kiellon keinoin. Jos hän olisi kuvitellut tällaista, ei hän luullakseni olisi vaivautunut Petersonin kanssa samalle estradille.

Hysteerikon paikasta käsin – ja totisesti vain sieltä – kaadetaan herra, ja vaikka tämä onkin pelkkä alku, on se silti edes alku. Žižek teki debatista aidosti poliittisen tapahtuman. Jos akateeminen väittely ja viihdyttävä polarisaatio sen seurauksena menetettiin, on asiaa pidettävä äärimmäisen vähämerkityksisenä.