Homo metaphysicus ja paskaa itse valmistettua kasvisruokaa

Satuin kuuntelemaan podcastin, jossa Aku Visala ja Lari Launonen keskustelevat tieteen ja totuuden ongelmista. Heidän niin sanotun totuusnäkemyksensä voi tiivistää ajatukseen, että tieto vahvistaa käsitysten totuuden tai epätotuuden. Kun tunnen Areiopagi-foorumin anglosaksisen viitekehyksen, ei ole yllättävää, että molemmat nostavat esiin totuuden nimenomaan korrespondenssina eli vastaavuutena. Toisin sanoen: väite ”ulkona sataa” on totta jos ja vain jos ulkona sataa, ja niin edelleen.

Tiedetysti tämä käsitys toimii, on loogisesti puolustettavissa ja terveen arkijärjen mukainen. Mutta Visalan ja Launosen pohdinta kattaa myös laajemmin totuuteen liitetyn diskurssin tai viittaa siihen. Ei tietenkään ole sattumaa, että tiedekeskustelun ja ”totuuden jälkeisen ajan” – joka muodostaa dialogin varsinaisen purkamisen kohteen – välillä nähdään selvä yhteys. Etenkin anglosaksisessa viitekehyksessä tiede on edelleen totuuden tai ainakin sen luotettavimman etsimisen media. (Lukijan on tässä syytä muistaa anglosaksisen metafysiikan perusoire, tiedon ja totuuden langettaminen yksiin.)

Lacanin mukaan tiedettä määrittävä tiedon halu ei johda tietoon, eikä tiede yliopistodiskurssina totuuteen, vaan ainoastaan tiedon uudenlaiseen despotismiin. Tieteellisen tutkimuksen haarukoima keskimäärä valuu aikakaus- ja sanomalehtiin ja muuttuu kuvauksesta normiksi: niin ja niin paljon alkoholia per viikko, niin ja niin paljon seksiä per kuukausi, se on ”alle riskirajan”, ”normaalia” ja niin edelleen. Ruumiinkuva jumittuu biologian tasolle, vaikka sukupuolen representaatiot ovat moninaisemmat ja oletettu vapaus laajempaa kuin koskaan aikaisemmin.

Yliopistodiskurssi – siinä tuotetut tutkimukset ja sitä suoltavat asiantuntijat – asettavat juhlitulle vapaudellemme yhä klaustrofobisempia rajoja, joita emme sellaisiksi tunnista, sillä media esittelee ne lähestulkoon pelkkinä keinoina saavuttaa jatkuva ja maksimaalinen nautinto. Herran hankkeena tiede pyrkii kertomaan, millainen kannattaa olla ja mitä sopii haluta. Jos kukaan ei kysy, kuka nyt nauttii, jää tiedepuheen ja nautinnon elämänyhteys äkkäämättä.

Visala ja Launonen eivät tietenkään käsittele tieteen ongelmia tästä jokseenkin freudilaisesta problematiikasta käsin. Koherentin systeeminmuodostuksen salainen narsismi ja formaalin universaalikielen rakenteellinen mahdottomuus eivät kuulu anglosaksisen teorioinnin piiriin, mikä tyypillisimmillään ilmaantuu dialogiin kahden riitelevän totuuskäsityksen – korrespondentiaalisen ja konstruktivistisen – yhteen pusertuneena könttinä. Sen lattea käsitteellinen erittely on laitosfilosofian lahjaa maailmalle, eikä siitä nauti kuin oireena.

Podcastia oli hauska vihanneksia raastaessa kuunnella. Kasvisnuggeteista tuli pelkkää paskaa, mutta voihan siitäkin iloita. Laitoin nyt liikaa suolaa ja mausteita, yleensä osaan kyllä hyvin.