Unohtakaa se, mitä teille on opetettu

Ilmastonmuutosta ei hidasteta yksilövalintoja tekemällä; ensimmäinen askel eteenpäin on yksilönäkökulmasta luopuminen. Ennen muuta tämä tarkoittaa porvarillisesta yksilöstä luopumista. Kuten yhteiskuntatutkija Jussi Vähämäki toteaa:

”Porvarillinen ihmiskuva keskittyy omaisuuteen, minään ja itseen. Siihen sopii täydellisesti, että haluan kaiken heti nyt, enkä välitä tippaakaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tai sitten koska välitän itsestäni ja haluan huolehtia siitä, mietin mitkä ovat tulevaisuuden tuotto-odotukset ja miten ne vahvistavat minua ja mahdollista perhettäni.”

Vähämäen luonnehdinta on konkreettinen ja yksinkertaistettu, mutta tiivistää olennaisen. Yksilöstä lähtevä näkökulma johtaa porvarilliseen moralismiin, eikä sillä ole vähäisintäkään vaikutusta ilmastonmuutoksen torjuntaan. Pullojen ja muovirasioiden kierrättämisestä saa vaihdossa vain hyvän omantunnon, mikä onkin näiden yksilöllisten toimenpiteiden varsinainen tarkoitus: status quon kulutusjuhlien ja rakenteiden säilyttäminen.

Niin sanottu viherkohtuullistaminen saakin viestinsä takaisin avoimen porvarillisessa hahmossa, kun kyynikko hylkää ”eettisen kuluttamisen” ideaalin tekopyhänä ja toteaa avoimesti jatkavansa törkeää kuluttamistaan, koska kaikki on pelkkää paskaa ja niin maailma makaa. Viherkohtuullistajan ongelma on siten sama kuin traditionaalisen porvarin: siinä missä viimeksi mainittu antautuu kyynisesti ja avoimesti kuluttamisen hedonismeille, vastaa ensimmäinen hyödyttömällä, mutta äänekkäällä ja narsistisella moralismilla. Kyse on vain kahdesta reagoimisen tavasta (neuroottisesta ja hysteerisestä) yhteen ja samaan porvarillisen subjektin ahdistukseen.

Jos yhtäältä ilmastonmuutokseen kytkeytyvää kriisitietoisuutta lisätään ja toisaalta kyseenalaistetaan porvarillinen tulkinta subjektista, on mahdollista, että tällä hetkellä kovin abstraktiksi koettu kollektiivinen kamppailu muuttuu konkreettiseksi tilanteeksi, joka pakottaa ihmisen ”yksilöllisen hermoherkkyyden” piirin ulkopuolelle. Tere Vadénin mukaan ”ilmastonmuutoskysymys pitäisikin aina pyrkiä kytkemään osaksi yhteiskunnallisia kamppailuja”.

Kulutustottumusten muuttaminen on välttämätöntä, mutta yksilön (luulotellun vapaisiin ja rationaalisiin) valintoihin keskittyvä liberaali ja porvarillinen näkökulma tuottaa umpikujan ja populistisen vastareaktion. Siksi ilmastonmuutosta ei tulisikaan Vadénin mukaan tarkastella yksilöllisenä, vaan kollektiivisena kuluttajakysymyksenä. Ilmastonmuutos olisi toisin sanoen saatettava yhteiskunnallisen kamppailun piiriin. Tämä edellyttäisi Elonkehä-lehden Kaisa Kortekallion mukaan enemmän kokemuksen saamista ”siitä, että katastrofi on jo tapahtunut” ja että ”[i]lmastonmuutos on elämän nyt kysymys”.

Tällä hetkellä vallalla oleva porvarillinen yksilöajattelu moralisoivana ja atomisoivana diskurssina toimii yhtenä tehokkaimmista blokeista, jotka estävät ilmastonmuutosta realisoitumasta yhteisenä ja yhteiskunnallisena kamppailuna, sillä suhteessa ilmastonmuutokseen ainoa porvarillinen realiteetti on minun typerä, yksilöllinen kuluttajaprofiilini. Kuluttajayksilön syyllistämisen tasollahan vikaa ei tosiasiassa kannata hakea muualta kuin globaalin talouseliitin huipulta. Oxfamin mukaan rikkaimmat 10 % maailman ihmisistä tuottavat puolet maapallon hiilidioksidipäästöistä; tilannetta toki mutkistaa meillä päin se, että 2 500 euron kuukausipalkalla pääsee jo rikkaimman kuuden prosentin luokkaan… Toisaalta vain kahdeksan rikkainta henkilöä omistaa saman verran kuin köyhin 50 %, joten pieniä ovat suomalaisen keskiluokankin silakat joulukaloiksi. Ja kuten Vadén aiheellisesti muistuttaa: vaikka suuri osa meistä kuuluu taloudellisesti tuohon 10 prosenttiin, suhteessa päätäntävaltaan olemme täysin ulkopuolisia.

Kuluttavaa yksilöä syyllistävä moralisoiva diskurssi onkin nähtävä ennen muuta valtaapitävien harjoittamana subjektiviteetin hallinnan strategiana. Kun ilmastonmuutos redusoidaan yksilökysymykseksi, tuotetaan viherkohtuullistamisen ja ilmastodenialistisen populismin vastakkainasetteluja, jotka hankaloittavat yhteisen kamppailun paradigman muotoutumista. Näin ilmastonmuutoksestakin tulee reaalipolitiikan fetissi, joka kätkee alleen todellisen luokkaristiriidan.

Ehkä ensiksi olisikin käynnistettävä kamppailu sen puolesta, että saamme itse asettaa omat ongelmamme. Tällä hetkellä näyttää, että senkin tekee sijastamme joku muu. Siispä helvettiin kestävyysvaje, työllisyystavoitteet, kansantalous ja muut porvareiden abstraktiot; mennään sinne, missä todellinen kamppailu käydään. Ei, me olemme siellä jo.