Aikuisuus

Ison Toisen* vaikutuksia diskurssissamme voi tarkastella, kun lukee Väestöliiton määritelmän aikuisuudesta ja tutkiskelee tapoja, joilla aikuisuutta ja kokemusta siitä artikuloidaan valtavirran median blogeissa ja kolumneissa. Pelkän silmäilyn perusteella on helppo nähdä modernin aikuisuuden perustekijäksi jonkinlainen kamppailu. Väestöliiton määritelmä esittää tieteen diskurssiin nojaavan preskription (yhden monista) tai vähintään sellaisen mahdollisuuden: aikuinen on järjen, tunteiden, moraalin, empatian, itsetunnon, seksuaalisuuden, elämänhallinnan ja nautinnon suhteen tasapainoinen psykososiaalis-psyykkis-fyysinen olento. Blogien ja kolumnien vaihteleva ja heterogeeninen sisältö osoittaa banaaleimmillaankin neuroottiseen ja ratkaisemattomaan kamppailuun identiteetin ja kukatahansisuuden välillä.

Kiinnostava piirre asiassa on, että kamppailu aikuisena olemisesta tai aikuiseksi tulemiseksi sisältyy aikuisuuden sinänsä talouteen. Kuten blogeissa toistuva opportunistinen latteus (eli sananlaskumainen viisastelu) toteaa, aikuisuus on jonkinlaista oman keskeneräisyyden hyväksymistä. Latteudessaankin toteamus vihjaa sellaiseen subjektiviteetin toteutumisen tapaan, joka on väistämättä konfliktuaalinen: kamppailu ”kuulumisen” ja ”kuulumattomuuden” välillä on kirjautunut subjektiin siitä alkaen, kun hän ilmaantuu normaalin piiriin.

Identiteetin voi ajatella yhtenä subjektiviteetin toteutumisesta käytävän kamppailun momenttina. Koska identiteetti edellyttää mahdollistuakseen sen, että subjekti – pyrkiessään samastamaan itsensä symbolisen järjestyksen ”annettuihin” (kuten perheenisään, Jumalan lapseen tai kirjailijaan) – tunnistaa itsensä väärin, sitä uhkaa aina osittaisuus ja jatkuva korjailun tarve. Olen erityinen; olen kuin kuka tahansa. En koskaan ole juuri ja vain tämä tai tuo, paitsi jos olen normaali tai hullu.

Aikuisuuden puolesta ja sitä vastaan kamppailevassa blogisfäärissä kohtaamme vaikutustensa kautta ideologian, jota Lacan luonnehtisi ”hyvien palveluksessa olemiseksi”. Aikuinen on olento, jonka olemisen tapaa määrittää rakenteellisesti mahdoton tasapaino. Laajimman mahdollisen yhteiskunnallisen normin tasolla ”tasapainossa” oleva yksilö tai kollektiivi toteuttaa subjektiviteettiaan tavoilla, joita vallitseva yhteiskuntamuoto ei ole kriminalisoinut. Näiden tapojen kirjo sisältää periaatteessa minkä tahansa yhteiskunnallisen säätelyn piirissä olevan nautinnon muodon, siis kaikki ne nauttimisen tavat, jotka yhteiskunta kykenee ritualisoimaan (ja näin määrittelemään kunkin nautinnon normaalit ja epänormaalit).

Aikuisuuden tulkitseminen ennen muuta eräänlaisena yhteiskunnallisen ja yksilöllisen vastuullisuuden toteutumisena kadottaa ja kätkee omaan rakenteeseensa sisältyvän konfliktin ulottuvuuden ja tyytyy palauttamaan aikuisuuteen kuuluvan kamppailun pelkäksi enemmän tai vähemmän ohimeneväksi prosessin vaiheeksi. Moisen ”aikuisuuden” sivutuotteena on (meidän tapauksessamme) pikkuporvarillinen yhteiskunnallinen subjekti, jonka yksilöllisyys ja ”itsensä toteuttaminen” muodostavat ”harmonian” yhteiskunnallisten vaateiden kanssa. Tällaisen subjektiviteetin hintana on paradoksaalisesti modernin yhteiskunnan perusrakennetta määrittävän ristiriidan – yksilön ja yhteisön sovittamattomuuden – unohtaminen, joka ilmenee de jure monenlaisina oireina, esimerkiksi uskonlahkoina (joissa sovittamattomuus korotetaan ja ulkoistetaan ”syntiongelman” värittämäksi erotteluksi tämän- ja tuonpuoleisen välillä). ”Onnellinen” ja ”perusturvallinen” koti luodaan siinä määrin kuin perheen aikuiset kykenevät sovittamaan subjektiviteettinsa ”hyvien” vaatimiin palveluksiin kuten pääoman lisäarvontuotantoon, ennen muuta palkkatyöhön.

Versiosta riippuen aikuisuus yhteiskunnan rakenteisiin sopeutuvana moraalisena vastuullisuutena ratkaistaan paradoksaalisesti usein jo etukäteen sen mukaan, mikä on suhtautuminen esimerkiksi ”Jumalan tahtoon” (aikuinen alistuu eikä vastusta) tai palkkatyöhön (aikuinen suostuu eikä kieltäydy), eikä pohdintaa siitä, mitä näiden moraliteettien ylläpitäminen vaatii, mielletä niinkään aikuisen kuin lapsen (keskenkasvuisen) asiaksi. (Muistelkaamme vain ”aikuismaisen” moraalin suhtautumista Greta Thunbergiin ja lasten ilmastolakkoiluun. Tämän protestin moraaliset tuomitsijat edustavat ”yhteiskunnallista aikuisuutta” puhtaimmillaan ja vastenmielisimmillään.)

Kristillisen fundamentalismin monissa muodoissa ihannoitu ”lapsen kaltaisuus” tulkitaan usein juuri näin: lapsi ottaa vastaan – käskyä ja käskijää kyselemättä. Näin lapsen romantisoidusta hahmosta tulee aikuisen fantasian salainen, ihanteeksi korotettu tuki. Lapsi mukautuu tekijänsä tahtoon ja on sen otollinen objekti. Sekulaari yhteiskunnallinen muunnelma uneksii kaupallisen median perverssejä käskyjä (”ole erilainen”, ”kapinoi”, ”nauti”) kuuliaisesti noudattavasta pikku hedonistista.

Jos Jeesuksen sanoja lapsen kaltaiseksi tulemisesta tulkitaan uudelleen tosiasiallisessa radikaaliudessaan, syntyy toisenlainen kuva. Lapsen kaltainen ei ole se, joka alistuu tekijänsä tahtoon, vaan se, joka hellittämättä ja hysteerisesti kysyy, miksi asiat ovat niin kuin sanot niiden olevan. Nämä kysymykset häpäisevät isän, sillä ne paljastavat totuuden hänen auktoriteetistaan, nimittäin sen, ettei muuta totuutta olekaan kuin väitteen tuleminen lausutuksi paikalta, josta lausuttuna mikä tahansa on totta. Näin Jeesus ei niinkään vahvista aikuisuutta tarjoamalla sille valtoja ja jumaluuksia lujittavaa fantasiaa lapsesta, vaan osoittaa kriittisen kysymisen suunnan. Jos aikuisen on tultava lapsen kaltaiseksi, hänen on alettava – muun muassa – kysyä aikuisuuttaan.

Aikuisuuttaan kyselevän tie voi päättyä kuten aikoinaan Sokrateella. Filosofian pariin eksyvä kyselijä tajuaa nimittäin ennen pitkää, ettei opettajan todellinen tehtävä ole niinkään nuorison kasvattaminen kuin sen turmeleminen.

*) Lacanilainen käsite. Viittaa symboliseen järjestykseen eli jaettujen normien, sääntöjen, tapojen, rituaalien ja ”yleisen ymmärryksen” todellisuuteen, jossa sosiaalisina olentoina elämme.