Hallituksen suuri kysymys

Jos niin sanottu kansanrintamahallitus toteutuu, on ilmeistä, että se pitää pyrkimyksenään hyvinvointivaltion palauttamista ja rakentamista. Valtavirtamedian sidonnaisuudet oikeistopiireihin kohoavat näkyviin suorastaan reliefimäisesti niiden hallitusneuvotteluihin kohdistuvassa kategorisessa vähättelyssä, pateettisiin mittoihin yltyvässä uhkakuvien maalailussa ja salaliittomaisesti toimivan ay-liikkeen syntipukittamisessa.

Moni työtön ja vähävarainen toivoo hyvinvointivaltion paluuta. Ei ihme. Pidän kuitenkin toivetta lyhytnäköisenä ja suorastaan illusorisena. Hyvinvointivaltio kun ei ole pelkästään esimerkiksi tietty tulonjakoa ja verotuksen painopisteitä säätelevä ja ohjaava paradigma, vaan kapitalistinen kompromissi työläisten ja näitä komentavan pääoman välillä. Yksi keskeisimpiä hyvinvointivaltion mahdollisuuden ehtoja on palkkatyö keskeisenä työn järjestämisen tapana. Tämä puolestaan edellyttää mahdollistuakseen laajoja hierarkkisia rakenteita: ”ideologisia valtiokoneistoja” ja näiden määrittämiä subjektiviteetteja, kuten esimerkiksi patriarkalismia (naisten palkaton kotityö) ja heteronormatiivisuutta (ydinperhe yhteiskunnan perusyksikkönä) sekä näiden institutionaalista ylläpitoa ja vahvistamista (koulutusjärjestelmä, yliopisto), kolonisaatiosta (kolmas maailma halpojen raaka-aineiden tuottajana) puhumattakaan.

”Palkkatyövetoisen” yhteiskunnan taustarakenteet ovat jo vuosikymmeniä olleet murroksessa, eikä esimerkiksi kristillisten konservatiivien projekti niiden ennallistamiseksi vaikuta vähääkään uskottavalta. Nykyisen yhteiskuntajärjestyksen tuottamat subjektiviteetit ja pääoman pyrkimykset niiden hallitsemiseksi tapahtuvat olennaisesti tämän ideologian ulkopuolella. Nouseva kansallismielisyys on sekin reaktionaarisena liikkeenä enemmän ”postmoderni” kuin moderni – lisäksi sen projektin tulevaisuudennäkymiä uhkaa populismin konkreettinen vihollinen (ja kuten Žižek on todennut, populistinen ”vallankumous” johtaa lopulta vain raunioihin), jota nationalismin on rakenteellisista syistä hankala hahmottaa minään antagonismina.

Hyvinvointivaltiossa palkka – ”konservatiivisine” taustavoimineen, subjektiviteetteineen ja -arvoineen – on siis olennainen tuotantoa jäsentävä suhde. Kuitenkin juuri palkkatulojen osuus BKT:sta on jatkuvassa laskussa, mikä tarkoittaa myös pankkijärjestelmään luotavan maksukyvyn ja -valmiuden tuottaman efektiivisen kysynnän vähenemistä. Tämän seurauksena rahaa virtaa enenevissä määrin finanssimarkkinoille.

Jos Rinteen (mahdollisesti) tuleva hallitus aikoo todella palauttaa hyvinvointivaltion – eikä vain edeltäjiensä tapaan määritellä termin sisältöä uudelleen enemmän tai vähemmän uusliberalistisesti –, sen pitäisi alustavassa tarkastelussa kyetä muuttamaan koko yhteiskunnallinen paradigma subjektiviteetteineen ja niiden hallinnan muotoineen sekä muun muassa onnistua kääntämään finanssimarkkinoille valuvien rahavirtojen suunta. Tämä edellyttäisi kauaskantoisia ideologisia ja ortodoksikommunismia muistuttavia toimenpiteitä, mahdottomia kuviteltavaksi, utooppisiakin siinä mielessä, ettei vaikuta mahdolliselta ajatella edes sitä, mitä tällaisen globaalin suunnanmuutoksen polkaiseminen käyntiin voisi reaalipoliittisessakaan mielessä tarkoittaa. Viimeistään fordismin kriisi on osoittanut, ettei politiikalla voi hallita kapitalismia, sillä kapitalismi hallitsee lopulta aina politiikkaa.

Kansantalouden ja työllisyyden (muttei työläisen ja työttömän) strategisiin etuihin keskittynyt ay-liike ja siten pitkälti myös SDP edustavat tässä kehityksessä konservatiivisia voimia, joiden kyvyttömyys muuhun kuin lyhyen kantaman reaktioihin vaikuttaa ilmeiseltä. Yhtäältä ay-liike on ainakin toistaiseksi kyennyt hillitsemään (ei siis tosiaan yllyttämään) hyvinvointivaltiosta unelmoivan ja palkkasaatavistaan huolestuneen väestönosan intoa laajoihin poliittisiin lakkoihin; toisaalta liikkeen sidonnaisuus pääomaan ja sen etupiireihin on johtanut kannatusprosenteissakin näkyvään ideologiseen surkastumiseen. Liikettä repivät kahtaalle niin sidoksisuus palkkatyökeskeiseen ajatteluun kuin globaalin pääoman ja velkavetoisen finanssitalouden väkivaltaiset virtaukset.

SDP:n nyrpeä suhtautuminen perustuloon on tässä mielessä ymmärrettävä, mutta samalla hiukan traaginen. Vain työläisen/prekaarin autonomiaa kasvattavaa perustuloa ajamalla puolue kykenisi uudistumaan ja mahdollisesti uudistamaan hyvinvointivaltiota jonkinlaisen pitkitetyn kompromissin mielessä. Viivytystaistelua väistämättömän lopun edellä tai ei, mutta ainakin realistista. Kysymys ei tietenkään olisi enää vanhasta kunnon hyvinvointivaltiosta, sillä reaalipolitiikka ei enää nojaisi palkkatyöhön järjestelmän keskeisenä tuotannon jäsentäjänä, vaan omaksuisi lähtökohdakseen työn murroksen ja palkkatyösuhteen marginalisoitumisen. Samalla se menettäisi suosiotaan palkkatyöhön ja ”oikeistokonservatiiviseen moraaliin” tukeutuvan keskiluokan piirissä, missä laaja perustulo koetaan ongelmalliseksi ennen muuta siksi, että se vaarantaa palkkatyösuhteeseen suuntautuvan subjektiviteetin muovautumisen (joka on keskiluokkaa historiallisesti määrittävä subjektiviteetti ja siten identiteettipoliittinen tekijä).

Kansanrintaman olisi näin omaksuttava oikeistoliberaaleihin nähden vastakkainen ja radikaali positio: ”oleskeluyhteiskunnan puolesta orjatyöyhteiskuntaa vastaan”. Niin raflaavalta kuin tämä voi kuulostaakin, juuri asetelman radikalisoimisessa saattaa piillä uuden politiikan mahdollisuus. Samalla päästäisiin eroon oikeiston hallitsemasta ja määrittelemästä julkispoliittisesta diskurssista, ja tyypillinen oikeistolainen ”sosiaalipummailun” ja ”lekottelun” moralisoiminen menettäisi ennen pitkää kaiken voimansa – vastapuolen omaksuessa tietoisesti roolin, jota on totuttu pitämään yksinomaan paheksuttavana, mutta jossa hyvin voi asustella aito, emansipatorisen reaalipolitiikan mahdollisuus. Tämä vaatisi kuitenkin rohkeutta ja uudistumisen kykyä, jota edes oikeistolaiseen poliittiseen diskurssiin melko nöyrästi sopeutuvalta vasemmistolta* ei näytä riittävästi löytyvän.

En ole ehdottamassa ”politiikkaa, jolla hallita kapitalismia”. Laajan perustulon kannattamista pidän aiheellisena siinä mielessä, että lisätessään työläisen/prekaarin autonomiaa se luo konkreettisia lähtökohtia ruohonjuuritason liikehdinnöille ja olennaisille kamppailuille. Samalla se olisi emansipatorisen, vapautumaan pyrkivän politiikan, mahdollisuus (ei realisaatio). Emansipatorinen politiikka ei niinkään pyri hallitsemaan kapitalismia kuin luomaan mahdollisuuksia subjektiviteeteille ja paradigmoille (ja siten lopulta yhteiskuntajärjestyksille), jotka olisivat nykyistä riippumattomampia pääoman logiikasta ja siten jopa vallankumouksellisia. Tällainen politiikka ei vaadi kapitalismia sopeutumaan luomaansa valtioon, vaan pyrkii rakentamaan yhteiskuntajärjestystä, jossa paikallisten ”autonomisten subjektien”** mahdolliset yhteenliittymät saattaisivat alulle (viime kädessä globaalia) antikapitalistista eli hoivan logiikan mukaista kehitystä. Laaja perustulo olisi ensimmäinen askel tähän suuntaan.

Mikään ei tietenkään olisi taattua, vaikka 1 400 euron perustulo toteutuisikin, mutta juuri ”kultaisen tulevaisuuden” kuvista on realismin nimissä pidättäydyttävä ja brechtiläisesti omaksuttava lähtökohdaksi menneiden tai tulevien hyvien aikojen sijaan nykyinen huono, suorastaan toivoton tilanne – ja imettävä rohkeutta tuosta toivottomuudesta, ymmärrettävä kaaoksessa piilotteleva uuden mahdollisuus.

*) Kyllä: vaikka vasemmisto kritisoi oikeistoa äänekkäästi ”pienen ihmisen” alistamisesta talouden mahdeille, se on korviaan myöten oikeistolaisessa paradigmassa kannattaessaan periaatteellisesti vanhaa sosialidemokraattista hyvinvointivaltiomallia, mikä samalla vie terää vaatimukselta omaksua työn murros poliittiseksi linjanmuodostajaksi. Vaikka vasemmisto ajaa työpäivän lyhentämistä ja kannattaa 800 euron perustuloa (ja tekee siinä oikein), on näitä toimenpiteitä pidettävä riittämättöminä. Niin kauan kuin sitoudutaan hyvinvointivaltioon ja oikeistokonservatiiviseen työn moraliteettiin, pysytellään kaltevalla pinnalla. Suuntana on tällöin globaalin tendenssin mukaisesti finanssimarkkinoiden nielu ja yhä totalitaristisemmiksi käyvät subjektiviteetin hallinnan strategiat.

**) Tähän on esitettävä teoreettinen kriittinen varaus. ”Autonominen subjekti” vaatii ehdottomasti lainausmerkit. Teoreettisesti tämä tarkoittaa ennen muuta lacanilaisen twistin ujuttamista muuten turhan ”postmoderniksi” jääviin subjektiviteettiorgioihin. Olisikin parempi puhua vieraantuneesta subjektista, joka juuri vieraantuneisuudessaan kykenee luomaan yhteenliittymiä ja muodostamaan joukkoja, jotka poliittisesti järjestäytyessään ovat aidosti radikaaleja ja vapaita (tai vapauden puolesta). Tämä vapaus ei ole ”kelluvan subjektin/identiteetin” postmodernia klaustrofobiaa tai deleuzeleläis-guattarilaista skitsomekaniikkaa, vaan tiukasti realistista siinä mielessä, että kyse on symbolifunktion kautta tapahtuvasta työstä ja uudenlaisen konstellaation suhteessa reaaliseen muodostumisesta, toisin sanoen vapaudesta, joka vaatii aina jonkin ”pakotetun valinnan” kaltaisen kehyksen toteutuakseen. ”Autonominen subjekti” tarkoittaa näin subjektia, jonka autonomia mahdollistuu ennen muuta vieraantumisena, joka on kaikelle identifikaatiolle välttämätön prosessi.