Kristityn vapaudesta ja elämän helppoudesta

Satuin päivä pari sitten kuuntelemaan erään pastorituttuni saarnaa. Esiin nousi herätyskristillisissä piireissä tuttu ajatus siitä, kuinka ”maallistuneen” ihmisen elämä on monin tavoin kristityn elämää helpompaa siinä mielessä, että se on jollain tapaa epämoraalisempaa, vapaampaa tiukoista eettisistä koodistoista. Pointti siis oli, jos nyt tulkitsen sen osapuilleen oikein, että (helluntai)kristityn elämäntapa on jossain moraalisessa mielessä ”sekulaaria” elämäntapaa haastavampi, sillä Jumalan tahdon seuraaminen edellyttää, ettei voi elää kuin pellossa ja vain seurailla vapaasti halunsa kompassia.
 
Tällaisten väitteiden ongelma ei tietenkään ole niiden ilmeisessä paikkansapitämättömyydessä – kysehän on epäilemättä retorisesta kärjistyksestä, mitä siihen tulee – vaan niiden varsinaisessa ajatuksessa, että olisi olemassa jokin vapaa sekulaari elämäntapa, jokin helppo vapauden muoto.
 
On tietenkin jossain mielessä vapaampaa elää hellaripiirien ulkopuolella ”isien perinnäissäännöistä” (kuten raittiudesta, kiroilemattomuudesta jne.) piittaamatta, mutta olisi aika pinnallista väittää, että jonkinlainen ”lupa” käyttää päihteitä tai kiroilla aina kun huvittaa tekisi elämästä vapaampaa tai edes helpompaa. Kun sanotaan (helluntai)kristillisen elämäntavan olevan eettisesti sekulaaria vaativampaa, ei viitata vain joistakin ruumiin nautinnoista pidättäytymisen paineeseen. Tässä kontekstissa tulkitsen myös pastorituttavani esittämää väitettä.
 
Toisaalta kyse on aina myös ruumiin nautintojen säätelemisestä. Sille kristilliselle elämäntavalle, josta pastorituttuni puhuu, tietyt nautinnon muodot ovat aina ja kaikkialla kiellettyjä; ja sille sekulaarille elämäntavalle, johon hän viittaa, nämä nautinnot ovat ”vapaasti valittavissa”. En tosiaan kuitenkaan usko hänen haluavan sanoa, että sekulaari elämä on helpompaa vain tästä syystä. Tarjoaahan tiivis uskonnollinen yhteisöelämäkin monia nautintoja ja omanlaistaan vapautta, joiden pariin ulkopuolisella ei ole minkäänlaista pääsyä.
 
Mistä siis on kysymys? Eikö ennen muuta siitä, että kristityn elämästä tekee haastavampaa poikkeuksellisen vaativa moraalinen koodisto – se, jonka Jeesus esittää kuuluisassa vuorisaarnassaan, Laki, jota viime kädessä on mahdoton seurata? Tämä on nähdäkseni ainoa mielekäs tapa tulkita väittämää, että kristillinen elämä on jotenkin olennaisesti sekulaaria ”vaikeampaa” siksi, ettei se ole yhtä ”vapaata”, vaan on liuta tiukkoja ihanteita seurattavaksi. Muuten puhumme vain pöytätavoista, joiden paine kyllä sitoo ei-kristittyäkin, joskin kontekstisidonnaisemmin; ja toisaalta unohdetaan helposti, että tiivis uskonyhteisö tekee tiettyihin pöytätapoihin (kuten raittiuteen) sitoutumisen monelle yhteisöön kuuluvalle kohtalaisen helpoksi, sillä yhteisöelämä ei vain kiellä ja rajoita, vaan myös muuttaa haluamisen tapaa, jolloin se synnyttää omanlaistaan vapautta.
 
Entä vuorisaarna sitten? Helluntailaiset tunnustavat Jeesuksen esittämän moraalikoodiston mahdottomuuden siinä kuin luterilaisetkin: ihmisestä ei ole tätä Lakia täyttämään, ja silti se on annettu. Mutta tästäkö lopulta on kyse? Siitä, että kristityn elämä on sekulaaria vaikeampaa, sillä kristittyä sitovat mahdottomat eettiset ja moraaliset vaatimukset siinä missä sekulaarit ihanteet on mitoitettu ihmisen kokoon sopiviksi? Tässäkään väitteessä ei tunnu olevan mieltä. Ensinnäkin juuri sekulaariksi miellettyä elämää rasittavat monenlaiset ilmeisen mahdottomat moraliteetit (tämä ei ole vähääkään kiistanalaista), toiseksi kristityn vapaudessa – klassisesti ymmärrettynä – on kyse ennen kaikkea siitä, ettei hänen tarvitse pyrkiä mahdottomaan, sillä juuri se päämäärä on jo täytetty. Joku toinen teki jo sen, mikä muutenkin oli ihmiselle mahdotonta.
 
Jos taas ollaan yhtä mieltä yllä sanotusta, alkuperäinen väittämä – että kristityn elämä on haastavampaa, koska se ei ole yhtä vapaata kuin ei-kristityllä, joka ”voi elää kuin pellossa” – joudutaan muuttamaan muotoon Kristityn elämä on haastavampaa kuin ei-kristityn, sillä hän on vapaa mahdottoman Lain täyttämisen velvoitteesta, toisin sanoen: kristitty on vapaa syyllisyydestä, joka on ihmisyyden perustunne. Näin ajateltuna kristityn elämästä tekee vaikeaa vapaus, ei sen puuttuminen.
 
Väite, että kristityn elämä olisi erityisesti ei-kristityn elämää haastavampaa, on toki hiukan hurskasteleva ja ylimielinen olettaessaan ignorantisti tietävänsä jotain niiden toisten elämän vaikeudesta tai helppoudesta, mutta tämä lienee sivuseikka, ja sen voi muotoilla vähemmän provokatiiviseksikin: Kristityn elämä on haastavaa, sillä hän on vapaa. Juuri kristittyhän uskoo armoon, joka vapauttaa hänet isien perinnäissäännöistä ja lokaaleista hengellisistä auktoriteeteista elämään elämää parhaaksi katsomallaan tavalla, sillä mikään yhteisö tai laki ei enää voi sitoa hänen omaatuntoaan.
 
Tämä vapaus on, toden totta, haastavaa lajia, ja kristittyjen yhteisöt tyytyvät yllättävän usein puhumaan mieluummin pöytätavoista ja niiden noudattamisen tärkeydestä, siitä miten ”ei voi elää kuin pellossa” (ikään kuin kukaan meistä voisi). Pöytätavoista saarnaaminen on helppoa. Aina löytyy niitä, jotka eivät jaksa sellaisista välittää, mikä tekee kiusallisen helpoksi ajatella, että juuri tässä menee ”todellisen” ei ”ei-todellisen” (kristillisyyden, uskovaisuuden, ihmisyyden, minkä ikinä) raja: että ME olemme parempia, että MEIDÄN elämämme on vaikeampaa, mutta meillä onkin kunnon moraali – toisin kuin noilla. Porttia on aina helpompi vartioida kuin huolehtia, että kuka tahansa tuntee olonsa tervetulleeksi, olipa millainen tahansa ja elipä elämäänsä kuinka tahansa.
 
 

Kuluneen vuoden keloja

 
Lyhyt katsaus menneeseen vuoteen 2023. Ei tämä mitenkään hullumpi vuosi noin henkilökohtaisella tasolla ollut. Uusi hallitus kyllä on paska, mutta se ei varmaan yllätä ketään. Vasemmistoliittoon menin mukaan vaalien jälkeen, sitä en ole katunut; on vähemmän yksinäinen olo, vaikken parlamentaarisesta puolesta niin innostukaan.
 
Valtakunnanpolitiikasta en muutenkaan jaksa sanoa paljon mitään. Eniten, tunnetasolla, juuri nyt, satuttaa kirjastojen määrärahojen leikkaus. Halutaan köyhä ja oppimaton kansa, jolla on kotona aseita. Ollaan kyllä olevinaan huolissaan PISA-tuloksista, mutta samalla tehdään kaikenlainen opiskeleminen mahdottomaksi… hyi helvetti! Toivon ja odotan laajoja lakkoja ja mielenilmauksia, fantasioin keltaliivien tyyppisestä keskuksettomasta kapinasta, koneiston brutaalista pysäyttämisestä, kiistattomista massademonstraatioista, talonvaltauksista. Kun luodaan ihmisluokka, jolla ei ole enää mitään hävittävää, saadaan jyrkästi jakautunut epävakaa maa ja paljon vittupääpoliiseja. Tämä tietysti on tavoitekin, tunnetusti hallitus käy nyt avointa luokkasotaa. Summa summarum poliittinen todellisuus on tällä hetkellä yhtäältä niin perseestä ja toisaalta niin yksiselitteinen, ettei minulta ole liiennyt kiinnostusta analyyseihin.
 
Arkinen elämä on edennyt yhtä tylsästi kuin aina. Paljonkaan ei siis elämässäni päällisin puolin tapahdu, ainakaan siinä mielessä että olisin kiireinen, ja kiireisyyttä en arvosta vähääkään. Kiireiset ihmiset joko säälittävät tai huvittavat, erityistä kunnioitusta en kiireisyyttä kohtaan tunne. Yrittäjäksi ryhtymisenkin johtomotiivina, yhtenä niistä, oli puhdas työnvälttely, pyrkimys jalostaa laiskottelu rahaksi, turvata luovuus ja vapaus. ”Työmoraalin” kanssa tällä ei ole juuri mitään tekemistä.
 
Akuutisti olen kiinnostunut pohtimaan, millä tavoin ajatella ja kirjoittaa ulkopuolisuuden kokemuksistani tavalla, joka välttäisi ilmeisimmät ansat eli yhtäältä tekisi valkoisuudesta näkyvän kategorian, mutta toisaalta väistäisi tästä usein seuraavan valkoisen haurauden (white fragility) narsismin. En siis kysy, onko minulla valkoisena ja siten väistämättömän etuoikeutettuna mitään erityistä oikeutta kirjoittaa ulkopuolisuudesta tai edes kokea ulkopuolisuutta; tietenkin on, ja koska mikään tai kukaan ei tätä oikeutta uhkaa, on turha alkaa sitä puolustellakaan. Kiinnostaa kuitenkin miettiä, millä tavoin kirjoittaa ulkopuolisuuden kokemuksistaan aidon kriittisesti ja purkavasti. Etuoikeuksien tunnustaminen ei liity kriittisyyteen oikeastaan mitenkään, päinvastoin tunnustamisen liturgia päätyy usein pönkittämään valtaa, jota on purkavinaan. Poliittisesti fiksuin tapa saattaisi olla mutkattomuus, eräänlainen rehellisyys – rehellisyys sellaisena kuin sen ymmärrän: ei ”tosiasioiden” tunnustamisena, vaan puheen, kirjoituksen ja ajattelun suuntana.
 
Oman elämän päänsisäisistä projekteista antoisimpia taitaa olla jatkuva pyrkimys ymmärtää elettyä ja koettua menneisyyttä. Nykyisessä ystäväpiirissä tiivis uskonnollinen yhteisöelämä on jonkinlainen kummajainen. Onhan siinä ymmärtämistä, sen tajuaa nyt vähitellen itsekin. Silti en luule elämäni käyneen yhtään vähemmän kummalliseksi, ja juuri menneisyydestähän olen tähän paikkaan tullut, missä nyt ikinä sitten olenkin. Siksi haluan ymmärtää mennyttä ja nauttia vuolaasta keskeneräisestä projektistani. Miten ihmeessä päädyin tänne? Miten monet muut EIVÄT päätyneet? Jos keskustelisimme, löytyisikö yhteistä säveltä? ja niin edelleen.
 
Jos kroonista rahapulaa ei lasketa, elän kai aika hyvää vaihetta. Uutta masennusjaksoakaan ei ole kuulunut, pari vuotta sitten huomasin värien palanneen ja tajusin, etten ole ainoastaan vapaampi, vaan myös onnellisempi.
 
Suhde kristinuskoon on kesken, mutta juuri nyt kohtalaisen simppeli. Jumala ja Raamattu eivät merkitse auktoriteettia, jolle on alistuttava, vaan päinvastoin näen kristinuskossa paljon progressiivisuutta ja tilaa ajatella asiat uusiksi. Kristityllä on lupa olla eri mieltä Paavalin ja kumppanien kanssa. Jos totuus tekee vapaaksi, kyse on myös ajattelun vapaudesta. Tämä kela on kuluneena vuonna pyörinyt päällimmäisenä, tosin yllä sanottua monitahoisemmin ja vivahteikkaammin. Kristinuskon asioita mietiskelen varmasti tiuhaan myös vuonna 2024. Kristityksihän minut kasvatettiin, ja nykyään kiinnostaa, millä kaikilla tavoin ihminen ylipäätään voi olla kristitty. Ajattelen, että oikeaa tulkintaa tärkeämpi on tulkinta, joka toimii. Toimiva tulkinta taas on sellainen, joka saa ajattelun liikkeelle; toisaalta mikään, mikä EI tätä tee, ei jossain olennaisessa mielessä ole ensinkään totuudellista.
 
Totuus on tiedon rajapintaan ilmaantuva häiriö. Sitä ei oteta haltuun, ei edes tietämällä, eikä se koskaan hallitse tilaa, johon ilmaantuu. Toiseus riippuu siinä itsepintaisesti kuin aamuviiden känni 16 tunnin rännin jälkeen. Silti se kutsuu jatkoille. Jolla on korvat, se kuulkoon.
 
 

Havaintoja uskon jättömaalta

Suurimman osan elämääni olen ajatellut olevani uskovainen kristitty, sitten enää kristitty, ja nyt en ole varma kristittynä olemisestakaan. Enää pitkään aikaan ”kristittynä” oleminen ei ole merkinnyt minulle sen enempää identiteettiä kuin elämäntapaakaan, saati sitoutumista Raamatun auktoriteettiin tai mihinkään klassiseen dogmatiikkaan – yksinkertaisesti: kristinusko on lakannut olemasta minulle sisällöllinen kysymys.
 
En kuitenkaan miellä itseäni ”pakanaksi” tai edes ei-kristityksi, vaikka ajattelenkin olevani jonkinlainen käytännön ateisti. Ateismi ei ole minulle etupäässä metafyysinen asenne, vaan arkikokemuksesta kumpuavien elämänkäytäntöjen sekalainen yhdistelmä, jota määrittää omillaan olemisen ajatus. Yhtäältä tämä tarkoittaa ainakin sen toteamista, ettei ole ”isoa Toista” tai symbolista auktoriteettia, jonka olemassaolo ei palautuisi ihmisten välisiin suhteisiin ja yhteisöihin. Näin ajateltuna voi sanoa, että näen Jumalan yhteisöllisenä funktiona, yhtenä mahdollisena tapana kiinnittää merkitykset symbolisiin hierarkioihin ja systeemeihin.
 
Jumala ei kuitenkaan ole lakannut olemasta minulle jatkuvasti relevantti pohdiskelun kohde ja käytännöllinen kysymys. Minua ei kasvatettu käytännön ateistiksi, vaan syvästi tunnustavaksi ja Jumalan tahdon toteuttamiselle omistautuneeksi kristityksi. Usko oli ennen kaikkea käytännöllinen asia. Se määritteli elämäntavan, asetti tekojen ja ajattelun rajat. Näitä rajoja tosin nimitettiin ”vapaudeksi”, sillä niiden edellyttämien ”luovuttamattomien totuuksien” – kuten tietynlaisen raamatuntulkinnan ehdottoman auktoriteetin – kanssa eri mieltä oleminen tulkittiin totuudesta poikkeamiseksi, mikä puolestaan teki jo määritelmällisesti mahdottomaksi sen, että tällaisen erimielisyyden voisi mieltää yhdeksi ajattelunvapauden harjoittamisen tavaksi.
 
Tämä tunnustuksellinen ja omistautuvan kristityn menneisyys tunkeutuu nykyisyyteeni ja – kuten faulknerilaisittain voi sanoa – jossain hyvin olennaisessa mielessä lakkaa olemasta menneisyyttä. Toisinaan jopa kuvittelen keskustelevani vuoden 2010 itseni kanssa, mutta tietenkään kyse ei ole minusta vuonna 2010, sillä tämä ”itse” tietää kaiken minkä minäkin juuri nyt, omassa nykyisyydessäni. Pikemminkin hän on psyykeni rakentama rinnakkaisversio: toisen todellisuuden M, sen todellisuuden, jossa syystä tai toisesta säilytin vanhan uskomisen tapani, enkä missään nimessä mieltänyt itseäni käytännön ateistiksi.
 
Tämä outo hahmo – kutsuttakoon häntä tässä M₂:ksi – tuntuu elävän omaa elämäänsä. Usein hän haastaa minut dialogiin, ja ainakin yhden kerran olen suuttunut hänelle joutuessani tivaamaan älyllisen rehellisyyden perään, mutta useimmiten keskustelut sujuvat mutkattomasti, kunnes aikanaan häipyvät jonkinlaiseen katoamattoman toiseuden hiljaisuuteen – vain ilmestyäkseen takaisin jonain uutena variaationa päivän tai parin kuluttua.
 
Yksi M₂:n varsin tyypillinen avaus kuuluu: ”Mitä sitten ajattelet armosta, jos kerran kyseenalaistat koko pelastushistoriallisen kertomuksen langenneesta ihmiskunnasta ja sovitusta vaativasta synnistä?”
 
Vastaan armon olevan se ainoa asia, jonka yhä koen relevantiksi oman uskoni jättömaalla. Armo on se, mitä minulle on jäänyt, kun Jumala on lakannut olemasta isänä, auktoriteettina, huolehtijana ja elämän tarkoituksen takaajana. Ja seuraavaksi M₂ kysyy: ”Niin, mutta mitä tällainen armo sitten tarkoittaa?”
 
Nyt pääsemme takaisin alussa mainitsemaani seikkaan: siihen, ettei kristinusko ole minulle enää sisällöllinen kysymys. Toisin sanoen se, mitä ymmärrän armolla, ei palaudu kristilliseen pelastushistorialliseen kertomukseen tai synnin teologeemeihin, eikä teologia näyttäydy edes käypäisimpänä diskurssin muotona sikäli kuin kyse ei ole samalla myös ideologian kritiikistä.
 
Lienee kuitenkin syytä aloittaa käytännön tasolta, tässä tapauksessa vuoden 2012 paikkeilta. Noihin aikoihin olin alkanut irtautua helluntailaistyyppisestä fundamentalismista opillisesti. Karismaattisten piirien ohut ja älyllisesti köyhä raamatuntulkinta oli harmittanut siinä vaiheessa jo melkein 10 vuoden ajan, mutta nyt helluntailainen teologia kokonaisuudessaan alkoi kyseenalaistua, vauhdilla. Nuorisopastorille kerroin olevani ”uskonkriisissä”, ja keskustelumme lopputulos lähinnä alleviivasi kokemustani siitä, etteivät helluntailaisten opit kestä kriittistä tarkastelua.
 
Pelkkä oppikritiikki ei kuitenkaan kääntänyt minua uusille vesille. Olisin kenties pysytellyt kriittisenä helluntailaisena pidempäänkin, ellen samana vuonna olisi alkanut käydä läpi jonkinlaista hengellisen elämän vararikkoa, lyhyesti ilmaisten tapahtumaketjua, jossa hyvin selvällä ja yksiselitteisellä tavalla ymmärsin, ettei minulla ole Jumalalle mitään annettavaa, ei edes uskoa. Helluntailaistyyppinen suorituskristillisyys romahti kertarysäyksellä: tajusin, ettei minun tarvitse etsiä Jumalan tahtoa miellyttääkseni häntä, sillä ei ole mitään, millä voisin Jumalaa miellyttää. Klassisen luterilaisen tulkintakehyksen mukaan tulin todelliseen synnintuntoon. Paluuta ei ollut.
 
Armon kokemukseni oli siinä mielessä totaalinen, että voin väittää sen avaamien vapauden horisonttien tavalla tai toisella kannattelevan elämäntuntojani nykyäänkin. En väitä tietäväni, mistä lopulta on kysymys. Jos minulta tivataan jonkinlaista ”teologista kantaa”, sanon useimmiten päätyväni seuraavaan ajatukseen: Jos Jumala olisikin olemassa, hän pelastaisi ihmisen riippumatta siitä, mitä ja miten hän ajattelee, uskoo tai tekee. Armo on radikaali eettinen horisontti, niin radikaali, että arvelen sen ylittävän tavanomaiset etiikan kysymyksenasettelut. Armo on jotain reaalista, jotain minkä alkupiste on aivan suuren trauman lähituntumassa.
 
Armon idea on luullakseni suurempi kuin idea kärsimyksellä hyvitettävästä rikkomuksesta, siis idea siitä, että rikollinen voi ”sovittaa” tekemänsä pahan tietyllä määrällä kärsimystä. Tämä tarkoittaa, että mahdollisesti armon todellisuus on vähemmän sidoksissa perinteiseen uhrauksellisen sovituksen teologiaan kuin kristinuskon valtavirta ajattelee. En kuitenkaan edes yritä muotoilla ajatusta teologisesti koherentilla tavalla.
 
M₂ yleensä kysyy nyt: ”Mitä tekemistä tällä sitten enää on kristinuskon kanssa?” Ja totta onkin, että radikaali käsitys armosta voi herättää kysymyksiä tarpeesta identifioitua kristityksi. Teologisesti ja kaikkea muuta kuin koherentisti voisi ajatella, että missä tahansa uskonnossa, joka sisältää radikaalin armon loogisen muodon (idean riippumattomasta ”pelastuksesta” tai vapahduksesta eli armon toisperäisyyden), on jotain aidosti totuudellista.
 
Tästä pääsemme siihen, miksi edelleen pidän kristinuskosta ja ajatuksesta kristittynä olemisesta. En siksi, että ajattelisin kristinuskon tunnustusten ja narratiivien olevan totuuden rekisterin määritelty, ainoa ja yksiselitteinen sisältö, vaan koska kristinusko minun kohdallani, sattumalta ja historiallisten ehdollistumisten vuoksi, tuotti totuusvaikutuksen. Tätä ei pidä ymmärtää niin, että ajattelisin totuuden olevan puhtaasti subjektiivinen kategoria. En usko totuuteen niinkään muuttumattomana sisältönä kuin jonain, mikä on nimettävissä lähinnä vaikutustensa kautta, siis enemmän muotona kuin sisältönä. Psykoanalyyttisesti totuuden voi ajatella siksi, mikä horjuttaa ja häiritsee tiedettyä – toisin sanoen kriittiseksi liikevoimaksi, jonka vaikutuksen huomaamme uuden näkökulman avautumisena.
 
Armon kokemus ei minulle ollut ensisijaisesti intellektuaalinen uuden avautuminen. Sen kautta kykenin muodostamaan uudenlaisen suhteen syyllisyyteen, jota muutenkin kuin psykoanalyyttisessa mielessä voi pitää ihmisyyden perustunteena. Syyllisyys on yksi ahdistuksen nimistä, ja uudenlaisen syyllisyysperspektiivin kautta minun oli mahdollista työstää primaarisempaa ahdistusta, jota helluntailainen suorituskristillisyys ja neuroottinen autoritaarisuus oli monin tavoin ruokkinut.
 
Kun M₂ kysyy minulta, millainen on tosi raamatuntulkinta, vastaan nykyisin: Sellainen, joka avaa uusia horisontteja. Tässä mielessä ei ole vääriä tai oikeita tulkintoja. Helluntailaistyyppiselle hermeneutiikalle, sulkevalle lukutavalle, jonka piirissä vietin uskovaisen nuoruuteni, väärään ja oikeaan nojaavasta jaottelusta on luultavasti mahdoton luopua, mutta oman kokemukseni mukaan tätä on kuitenkin pidettävä totuudellisuuden saavuttamisen mahdollisuusehtona.
 

EDIT: Koska olen kirjoittanut näistä aiheista aiemminkin, laitan tähän pari linkkiä. Armosta olen kirjoittanut hiukan toisenlaisesta näkökulmasta täällä; Jeesuksen henkilöön ja toimintaan liittyvää pohdintaa löytyy täältä.
 

Tupakkatauolla menneisyyden kanssa

 
2000-luvun alussa olin tiiviisti osa helluntaikristillistä nuorisoskeneä. Sosiaalinen elämäni tapahtui enimmäkseen kotiseurakunnan piirissä. Olin nuori ja levoton lukiolainen, hyvin halukas elämään uskoani todeksi, kuuntelemaan Jumalan ääntä ja kutsua. Koin ulkopuolisuutta ja suunnatonta kuulumisen tarvetta. Nämä tunteet ja kokemukset määrittelevät noiden aikojen muistojen päävärit. Olin yksin, silti ystävien ympäröimä. Koko silloinen elämäni tuntuu jälkeenpäin tarkasteltuna niin ambivalentilta, niin rakkauden kuristamalta, etten vieläkään tiedä, mitä siitä tulisi ajatella.
 
Monelle samoissa piireissä pyörineelle 2000-luvun alun hellariskene on varsinainen nostalgiatehdas (eikä tässä ole mitään moitittavaa) kesäleireineen, sydänsuruineen, hormonimyrskyineen ja myöhäisine saunailtoineen. Mutta mitä tapahtuu, kun samat ihmiset kokoontuvat menneiden muistelemisen merkeissä yhteen yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin?
 
Minun kohdallani uteliaisuus – ja ehkäpä halu jonkinlaiseen rehelliseen, ihmisten väliseen kohtaamiseen – voitti lopulta noihin aikoihin liittyvät ahdistuksen- ja häpeäntäyteiset muistot. Päätin vastata kutsuun myöntävästi, vaikka pelotti: olenhan aina halunnut työstää menneisyyttäni aktiivisesti, tunnustaa sen olemassaolon ja vaikutuksen nykyisyydessäni. (Onhan koko alkupään kirjallinen tuotantonikin pitkälti noilta ajoilta perittyjen ”traumojen” tematisoimista, enkä vieläkään usko kirjoittaneeni kaikkea…)
 
Osallistuin tapaamiseen hyvän ystäväni kanssa – hänkin kutsun saanut, sittemmin ”uskonsa menettänyt” ex-helluntailainen kuten minäkin. Vaikka oli vasta aamupäivä, tiesimme, ettei kummastakaan ole kohtaamaan menneisyyttä selvin päin, joten päätimme juoda itsemme tuntuvaan humalaan. Alkoholihan on anksiolyytti, ja nyt oli selvääkin selvempi tilaus pienelle paikallispuudutukselle.
 
Perille ehtiessämme olimme jo kelpo sumussa. Tulimme myöhässä ja valuimme takapenkkiin, moikkailimme tutut kasvot. Laitoin nikotiinipussin huuleen ja kontemploin kännisesti ympärilläni vellovaa sekalaista menneiden muistelua. Siinä vaiheessa mikään ei enää ahdistanut. Kun raamattutunti (kyllä, sellainenkin kuului päivän ohjelmaan) alkoi, tuumasimme, että taitaa olla tupakkatauon paikka.
 
Siinä me sitten istuimme, vanhan kotiseurakuntamme kulahtaneilla portailla. Jos ei ole koskaan ollut helluntailainen, ja etenkään jos ei ole ollut helluntainuori 2000-luvun alussa, voi olla mahdoton ymmärtää, mitä todella merkitsi istua tupakoimassa juuri noilla portailla Leijona-pulloa kallistellen, täynnä iloa siitä, että uskalsi paikalle omana itsenään. Sillä kuinka monet kerrat olin kiivennyt noita rappusia kaikkea muuta kuin omana itsenäni, yksinäisyyttäni ja ulkopuolisuuttani peläten, mielessä jatkuvat yliminämoitteet siitä, etten vain yritä tarpeeksi?
 
Mutta nyt olin humalassa ja maailma tuntui selkeältä, se oli asettunut paikalleen. Raamattutunnin loputtua muutkin tulivat ulos. Muodostui pieniä jutustelevia sakkeja, tilattiin pizzaa. Aurinko hehkui. Join lisää. Puhuin niitä näitä ihmisten kanssa. Ystävällisiä kasvoja, jaettu tietoisuus: kahdessa vuosikymmenessä tapahtuu kaikenlaista… tunsin oloni tervetulleeksi, vaikka kanssakäyminen jäikin pinnalliseksi. Jos paheksuvia katseita oli, ne saattoi helposti jättää omaan arvoonsa: niitähän ei joka tapauksessa päissään edes huomannut.
 
Jälkikäteenkin olen muistellut tuota kesäkuista päivää mielihyvällä. Menneisyys käveli vastaan, enkä tuntenut katkeruutta, vaikken sanojani säästelekään (en nyt enkä vastaisuudessa). Olemme selvästi jatkaneet omaa elämäämme, kulkeneet omia teitämme; nykyään lienemme jonkinlaisissa moikkailuväleissä. Kumpikin arvostamme rehellisyyttä, joten tästä on hyvä jatkaa.
 
 
 

Jälkimodernin taiteilijan hahmo

Vaikka teknisen reproduktion voi katsoa uudistaneen taiteen kentän jo 1900-luvun alkupuolella ja heikentäneen taideteoksen auraa, osoittaneen alkuperän kysymyksen moninaisen keinotekoisuuden ja nakertaneen merkittävästi perinteisen, kulttiin nojaavan taiteilijakuvan perustaa, myytti boheemista taiteilijayksilöstä elää ja voi hyvin – siitäkin huolimatta, että tämän taiteilijatyypin olemassaolo on kaikin tavoin ”epäaitoa” ja nostalgista, jopa banaalia.
 
Taiteilijakultti pysyy yllä karkeasti ottaen ainakin kahdesta syystä: 1) se on kulttuuripiirien taloudelliselle eliitille merkittävä lisäarvon lähde (vaikuttaen suoraan teosten näkyvyyteen, yleisömääriin ja myyntiin) ja 2) tuotantokoneiston alihankkijaksi pakotettu apurahataiteilija voi nostaa sen avulla sosiaalista statustaan. Kolmantena, laajana ja epäsuorana syynä voi nähdä vaikutusvaltaisen habermasilaisen käsityksen moderniteetista erikoistuneiden asiantuntijoiden tiedonaloina. Habermasilaiseen ajatteluun kuuluu tunnetusti idea jyrkästä erottelusta kaupallisen ja ei-kaupallisen, ei-ammattimaisen ja ammattimaisen taiteen välillä. Jälkimmäisen tulee säilyä autonomisena, kriitikoiden ja etabloituneiden taiteilijoiden valvomana ”korkean” kulttuurin alueena, jonka on annettava vapaasti vieraantua ja kehittyä yhä lähemmäs modernia ”puhtaan taiteen” ideaalia, joka välittyisi suurelle yleisölle julkisen sfäärin jaetussa, kommunikatiivisessa tilassa.
 
Tämä käsitys – tai jokin muunnelma siitä – on hyödyllinen etenkin suurista apurahoista ja näkyvyydestä nauttivan taide-eliitin keskuudessa, minkä vuoksi kulttuuripiirien edistyksellisyys on usein salaa uuskonservatiivista. Uuskonservatiivisuus paljastuu Kirjailijaliiton ja taiteilijaseurojen kaltaisissa portinvartijajärjestelmissä, joilla eliitti säätelee uusien tekijöiden pääsyä sisäpiirin apuraha- ja näyttelyhakuihin.
 
Käytännössä eliitin näkyvyydestä ja rahoituksesta osattomaksi jäävä taiteen työläinen joutuu alihankkijana alistumaan ”taiteen ulkopuolisten tuottajien ehtoihin” (ks. Hautamäki 2003: 143) ja/tai tekemään lähes näkymätöntä ja yleisötöntä taidetta sosiaalitukien varassa työttömän kirjoilla, Kelan ja TE-keskuksen kontrollikoneiston armoilla. Toinen vaihtoehto on ryhtyä yrittäjäksi eli niin sanotusti tehdä ”andywarholit”.
 
Hautamäen (mts. 142) mukaan ”Warholin toiminta taiteilijana oli yhtä epäsovinnainen kuin hänen tapansa käyttää hyväkseen reproduktiota”: siirtyessään taiteilija-yrittäjäksi eli perustaessaan oman tuotantoyhtiön hän kieltäytyi perinteisen taiteilijan alihankkijaroolista ja meni suoraan mukaan tuotannolliseen prosessiin. Tämä teki mahdollisti hänelle todellisen autonomian taiteilijana:
 

Hänen ei tarvinnut välittää taiteen rajojen määrittelijöistä, hän oli heistä riippumaton. Warhol-tuotannosta alkoikin ilmestyä kokeellisia elokuvia, taiteilijakirjoja ja kokonaistaidetapahtumia kuten Velvet Undergroundin konsertteja. Tällainen ei olisi ollut mahdollista vain taiteilijoille aina suositellun henkisen uudistumisen kautta, vaan siinä tarvittiin nimenomaan teknistä uudistumista, tuotantokoneiston muuttamista, jota Benjamin painotti. (Hautamäki 2003: 145.)

 
Perinteinen taide-eliitti suhtautui Warholin teoksiin vihamielisesti, eikä hän kyennyt pitämään asemiaan vapaana taiteilijana. Sellaiseksi häntä ei hyväksytty. (Mp.) Tuotantoyhtiön perustaminen, ”bisnestaiteilijaksi” (kuten Warhol itse kuvailee) ryhtyminen, oli osittain pakon sanelemaa halua vapauteen.
 
Warholin aikaan valokuvaamisen ja reproduktion teknologia alkoi romahduttaa alkuperään ja taideteoksen auraan nojaavaa kulttimaista taidekäsitystä. Nykyään huimasti kehittynyt tekoäly haastaa kuvataiteen perinteisen ammattilainen/amatööri -asetelman ja pakottaa konservatiivisen eliitin puolustusasemiin samalla kun esimerkiksi taidemaailman marginaalissa rouhiva peliteollisuus omaksuu uuden teknologian nopeasti ja ketterästi. Ei-vakavana populaarikulttuurina avoimen kaupallinen peliteollisuus kykenee hyödyntämään tekoälyä tradition painolastista piittaamatta siinä missä konservatiivinen eliitti on huolissaan siitä, kuka ”omistaa” tekoälyn tuottamat, yhteisistä kulttuurisista mielikuvitusvarannoista laskentateholla ja algoritmein generoidut teokset – ja romuttaa ”ammattitaiteilijan” arvovaltaa avaamalla kenelle tahansa satunnaiselle Midjourney-promptailijalle ainakin periaatteessa mahdollisuuden esiintyä ”taiteilijana”.
 
Symptom Digital -pelifirman toisena perustajana ja Liminal Symptom -pelin käsikirjoittajana ja säveltäjänä huomaan liikkuvani alueella, jonka rajatolpat ovat vielä monin tavoin määrittämättä. Rahoituksen järjestyminen tarkoittaisi käytännössä täydellistä riippumattomuutta taideinstituutioiden määrittely- ja portinvartijavallasta, pakoa taiteen alihankkijuudesta omillaan pärjäävän tuotantoyhtiön suojiin. Tämä onkin kiistatta ollut yksi keskeisiä, ellei keskeisin motiivi yrittäjäksi ryhtymistä pohtiessani: halu elää luovasti ja vapaasti pomoista välittämättä.
 
Taiteilijakäsitykseni on viimeisen 15 vuoden aikana käynyt läpi kohtalaisen metamorfoosin. 2010-luvun alkupuolella olin vähintään piilouuskonservatiivi, ammattilaisuudesta haaveileva habermasilainen. Taiteilijan ymmärsin olemuksellisesti jonkinlaiseksi poikkeusyksilöksi, joka menestyi, jos oli riittävän lahjakas. Aivan näin simppelisti en asetelmaa järkeillyt, mutta tähän tapaan luulen pohjimmiltani uskoneeni. Jos olisin menestynyt tuolloin, olisin pitänyt sitä todisteena lahjakkuudestani.
 
2010-luvun loppupuolella olin jo julkaissut useamman kaunokirjallisen teoksen ja joutunut hyväksymään ”taiteellisen epäonnistumiseni”. Menestys antoi odottaa itseään, suhteita ja verkostoja ei ollut – vain hyvä yhteisymmärrys paikallisen pienkustantajan kanssa, ei minkäänlaista näkyvyyttä tai skenetasolla leviävää kiinnostusta. Tässä mielessä pidän epäonnistumistani aitona: edes Kirjailijaliitto ei tunnusta teosteni taiteellista arvoa. Koinkin kuuluvani kulttuuriseen oppositioon hiukan Warholin tapaan:
 

Warhol oli vihainen ja epätoivoinen, ja hänellä oli puolustettavana koko uransa. … ”Oikean” taiteen määrittelijät eivät hyväksyneet häntä sen enempää abstraktin taiteen kuin pop-taiteenkaan leireissä. Warhol tunsi uhmaa, ylenkatsetta ja inhoa koko vallitsevaa kulttuuria kohtaan. … [Hän] oli epäilemättä antagonistinen taiteilija. (Hautamäki 2003: 147.)

 
”Bisnestaiteilijaksi” ryhtyminen on omalla kohdallani vähentänyt antagonistisia tuntemuksiani ja auttanut suuntaamaan voimavaroja ehkä aavistuksen rakentavammin. En ole enää kiinnostunut niinkään oppositioasemassa käsin toimimisesta kuin siitä, että pääsen keskittymään omiin projekteihini ulkopuolisten (kuten instituutioiden, apurahakilpailun ja taideskeneen liittyvän verkostoitumispakon) häiritsemättä.
 
Ikävä kyllä ”andywarholien” tekeminen on sitä riskaabelimpi hanke, mitä vähävaraisempi sattuu olemaan. Sitä on siksi vaikea suositella kenellekään. Warhol itse nautti aikanaan suurta mediasuosiota, mutta ura kaupallisena taiteilijana nakersi hänen uskottavuuttaan kulttuuripiirien silmissä. Vaikka asetelmat ovat Warholin päivistä jonkin verran muuttuneet, on apurahatta ja institutionaalista tunnustusta vaille jäämistä vaikea pitää nykyisinkään minään ylpeilyn aiheena. Taideinstituutioilla on todellista määrittelyvaltaa. Kaunokirjallisuuden Finlandia on edelleen erinomaisen kadehdittava taiteellinen meriitti, järkälemäinen uskottavuustekijä. Voi miettiä, onko kellään ”vakavaksi” kirjailijaksi aikovalla varaa sivuuttaa mahdollisuutta päästä kilpailemaan näistä aurinkopaikoista.
 

Tämä teksti on Hamarassa julkaistun laajan verkkoesseen epilogi, jonka viimeisin versio löytyy viitatusta esseestä.



Viitattu kirjallisuus:
 
HAUTAMÄKI, IRMELI 2003: Avantgarden alkuperä. Modernin estetiikka Baudelairesta Warholiin. Helsinki: Gaudeamus.

Moraalin huipulla, lopunaikojen kynnyksellä

 
Uuden translain myötä sosiaalinen media näyttää täyttyvän kristilliskonservatiivien apokalyptisistä maalailuista. Lopunajan kuvasto hyppää kiihdytyskaistalle. Toki ”valona ja suolana” oleminen on jo ajat sitten tarkoittanut tietyissä piireissä ”kansakunnan moraalin” kyseenalaistamista aina, kun jossain ollaan huolissaan seksuaalivähemmistöjen kohtaamasta syrjinnästä.
 
Fundamentalistisissa konservatiivipiireissä kristinuskon perintöön kuuluva kritiikki vallanpitäjiä kohtaan näyttääkin nykyään pervertoituneen asetelmaksi, jossa ”kriittisyyden harjoittaminen” on yhtä kuin valkoisen heteron näkeminen uhanalaisena lajina, joka ”ei enää saa sanoa mistään mitään”. Paraatiesimerkistä käy Päivi Räsänen: rikas lääkärikansanedustaja, joka saa äänensä kuuluville valtakunnan ykkösmediassa käytännössä aina kun sattuu sellaista haluamaan… Millään tavoin Räsäsen niskaansa saaman paskan aiheuttamia traumoja väheksymättä tekee mieli sanoa, ettei hänestä vielä ihan sananvapauden marttyyria saa.
 
Jotta valkoinen heteromies saadaan näyttämään uhanalaiselta vainon kohteelta, on transaktivismi tulkittava ”eliitin rahoittamaksi vihervasemmistolaiseksi transhumanismiksi”. Tämä onnistuu parhaiten vähemmistöjen ohi ja yli puhumalla. Ei olekaan sattumaa, että fundamentalistiset kristilliskonservatiivit tykkäävät huolestua nimenomaan näin heterojen kesken. Seksuaalivähemmistöiltä ei tarvitse kysyä saati että heidän kanssaan vakavasti keskusteltaisiin. Tiedetään jo valmiiksi, millä tavoin nämä asiat pitää kokea – kuten tiedetään sekin, että homo- ja transseksuaaliset elämäntavat ovat syntiä, jonka harjoittajat ovat ”pelastuksen” tarpeessa.
 
Liberaalien (usein aiheestakin) irvailema ”kaikkea vastustava” konservatiivinen kristillisyys jääkin ideologioiden kritiikissään tyypillisesti väärän tietoisuuden ongelman muodostamaan ansaan. Perusmindsetiin kuuluu yksinkertainen ajatus ”niistä toisista”, jotka ovat väärän tietoisuuden vallassa. ”Valona ja suolana” oleminen muodostuu näin väärän tietoisuuden ilmenemismuotojen yleiseksi vastustamiseksi. Jos keskustelun vastapuoli ilmentää väärää tietoisuutta, hänen kokemuksensa on helppo sivuuttaa yhtenä tuon tietoisuuden tuotteena.
 
Väärän tietoisuuden oletus on tietenkin ongelmallinen. Sellaisena se kuuluu vanhentuneen ideologiakritiikin (kuten historiallisen marxismileninismin) piiriin. Huvittavaa on, etteivät kristilliskonservatiivit huomaa oman ideologiakritiikkinsä sisältämää väärän tietoisuuden oletusta, vaikka tykkäävät kritisoida siitä kaiken maailman ”marxilaisia” ja ”kommunisteja” (noita outoja haamuja, joita etenkin eräät näkevät kaikkialla).
 
Kristilliskonservatiivisen mindsetin perusfetissejä ovat tieteellisyys ja rationaalisuus, minkä ei pidä antaa hämätä: loppujen lopuksi kyse on halun politiikasta, siitä kuinka tietyt yhteiskunnalliset kentät saavat libidinaalisia varauksia ja yhdistyvät uusin tavoin halukoneisiin toisten kenttien tyhjentyessä ja menettäessä latauksiaan. Nyt kun porvarillinen liberalismi on latteaa konsensuaalista valtavirtaa, saa porvarillinen konservatismi lokaalia voimaa fundamentalismien kokoamasta ”vastakulttuurista”, jota Välimereen hukkuvat pakolaiset kiinnostavat huomattavasti vähemmän kuin irstailuun hukkuva kansakunta.
 
Jälkimmäisessä onkin kyse eräänlaisesta fantasiasta. On houkuttelevaa (ja myös pelottavaa) asettua ”puolustamaan moraalia” näyttämöllä, jolla uhrin ja toimijan roolit yhdistyvät ja sekoittuvat. Ilmastonmuutoksen ja sotien kaltaiset globaalit kriisit tarjoavat yksilöä vastuuttavan median diskursseissa vain traumaa ilman toimijuutta, yliminäsyyllisyyttä ja kivuliasta tietoisuutta omista etuoikeuksista. Seksuaalivähemmistöjen muodostama ”uhka” Jumalan luomisjärjestykselle koetaan kyllä ahdistavaksi, mutta samanmielisten julistukset myös voimaannuttavat. Konkreettinen vihollinen yhdistää. Historia näyttää lisäksi tarjoavan valmiin tulkintakehyksen: nyt länsimainen valkoinen kristitty, tyypillisesti heteromies, voi esiintyä suorastaan vainon kohteena alkuseurakunta-aikojen hengessä.
 
Liberaalien pöyristely konservatiivien ”ihmisyyden vastaisia” ulostuloja kohtaan vain kiihdyttää asetelmaa. Pöyristelyn sijaan tulisikin ehkä kysyä, millainen poliittinen mielikuvitus tuottaa tuollaisia kauhunäkyjä ja mitkä vallat ja voimat kykenevät luomaan tällaisen mielikuvituksen, määrittelemään sen laadun; ja missä määrin tämä kaikki liittyy suureen julkiseen salaisuuteemme eli siihen, että olemme jokainen aivan helvetin ahdistuneita?
 

Iskikö ikäkriisi?

 
Ikäkriisi on kiertoilmaisu yksilössä ruumiillistuvan yhteiskunnallisen logiikan antagonismeille ja murtumapisteille. ”Ikäkriisi” alkaa, kun porvarillinen subjekti kohtaa ruumiinsa rajallisuuden ja rajan takana häämöttävän ahdistavan kysymyksen siitä, kenen suonissa yhteiskunnan halukone pumppaa. Ikäkriisi on yksilöpsykologinen nimitys yhteiskunnalliselle tilanteelle, joka velvoittaa toimenpiteisiin, mutta jota ei haluta nähdä poliittisena kysymyksenä. Logiikka vastaa liberaalin kirjallisuuskriitikon taipumusta epäpolitisoida relevantin kaunokirjallisen teoksen yhteiskunnalliset kysymyksenasettelut sukupolvien välisiksi kommunikaatio-ongelmiksi, ”sukupolviromaanin” aineksiksi.
 
”Kolmenkympin kriisi”: kokemus elämän suunnan puuttumisesta; sen kuvitelman, että tietää, mitä tahtoo, murtuminen; tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne; ”työelämä ehkä pettääkin odotukset” ja niin edelleen. ”Viidenkympin villitys”: pikkuporvarillista elämää 20 vuotta viettänyt (tyypillisesti valkoinen heteromies) ahdistuu ydinperhefunktion, ahtaiden sukupuoliroolien ja työkyvyn ylläpitoon käytetyn vapaa-ajan rapauttaman ruumiinsa tyhjiksi osoittautuneista lupauksista. Seuraukset samankaltaiset kuin kolmenkympin versiossa.
 
Kokemus elämän suunnan puuttumisesta jäsentyy ristiriitana pikkuporvarillisen normin ja omien sekavien haaveiden välillä. Tyypillistä on, ettei tässä nähdä haahuilun ja harhailun affektiivista potentiaalia, mahdollisuuksia vastata kriisiin etsimällä pidättäytymisen vapautta elämästä, jonka käsikirjoituksena on vakaa palkkatyö, asuntovelka, ydinperhe ja kuluttaminen. Haahuilun edellyttämä tietämättömyys ei näyttäydy riskialttiina seikkailuna, sillä kapitalistisen subjektin oletetaan aina jo tietävän, mitä haluaa, eikä hänen epätietoisuutensa voi olla enempää kuin merkki terveestä, kulutustottumuksiin ja yksilöllisen markkina-arvon kasvattamiseen kohdistuvasta rationaalisesta harkinnasta.
 
Kun tietämättömyys hairahtuu eksistentiaaliseksi, kriittisen massan ylittyminen selittyy banaaleilla ja sattumanvaraisilla yhteyksillä ruumiin ikävuosiin. Tyhjyyden, merkityksettömyyden ja halutalouden ristiriitaisuuden kokemus ei ole subjektin reaktio kapitalistisen halutuotannon ja valtamekanismien materiaalisiin antagonismeihin, vaan yksilön psykologinen häiriötila elinvuosien jatkumon saavuttaessa numeron 30 silloin, kun lukema osuu ajallisesti yksiin sen kanssa, että hegemoninen arvojärjestys tuppaa ahdistamaan.
 
Jos numero ei ole 30 vaan 50, puhutaan kriisin sijaan ”villityksestä”. Kapitalistinen halutuotanto neuvoo ostamaan moottoripyörän ja aloittamaan salasuhteen, jos moottorivene ja kesämökki tuntuvat liian kesyiltä. Ikävystyttävän yhteiskunnallisen sovinnaisuuden vastapainoksi tarjoutuu säädeltyä hedonismia, joka ei uhkaa luokka-asemaa tai sosiaalista järjestystä, mutta vapauttaa maksukykyisen moraalia sen verran, ettei itsemurha tai raiskausfantasioille antautuminen enää liiemmin houkuttele.
 
Työtön tai prekaari saattaa välttyä ”ikäkriiseiltä” sikäli kuin alhainen asema luokkien hierarkiassa vieraannuttaa hänet palkkatyösysteemiin sisään rakennetuista halukombinaatioista. Työttömyyslimbossa kitunut humanisti ei 30 vuotta täyttäessään ahdistu asuntovelan, ydinperheen perustamisen ja työuralla etenemisen sovinnaisuusloukusta. Hänellä ei ole sellaiseen rahaa. Jos jokin ahdistaa, niin se, ettei vielä kolmekymppiseksi mennessä ole ehtinyt kartuttaa loukun laukaisemisen vaatimaa alustavaa varallisuutta ja yhteiskunnallista asemaa. Todennäköisemmin kyse on kuitenkin vain saman viimeiset 10 vuotta kestäneen kriisin jatkumisesta, nimittäin köyhyyden tuottamasta alituisesta stressistä ja vitutuksesta.
 
”Ikäkriisin” kourissa kamppaileva subjekti haaveilee itsensä toteuttamisen vapaudesta samalla, kun suree sen mahdottomuutta. Kolmekymppinen ei tiedä mitä haluaa, viisikymppinen ehkä tiesi joskus, muttei tiedä enää. Kapitalismin halukoneessa tietämättömyys jalostuu ja pilkkoutuu kulutusvalintojen väliseksi kohtuulliseksi epävarmuudeksi samaan tapaan kuin yhteiskunnalliset kysymykset (kuten ilmastokriisi) muuntuvat kuluttajien ja suuryritysten välisiksi transaktioiksi (”kestävät kulutusvalinnat”).
 
”Ikäkriisi” lähestyy ratkaisuaan, kun epävarmuus ja eksistentiaaliset pohdinnat on kyetty onnistuneesti kääntämään pääoman ja sitä kasvattavien kuluttajasubjektien kielelle. Sen sijaan, että kysyisit Miten pitäisi elää? kysytkin: Kuinka kasvatan markkina-arvoani, että pystyn paremmin kilpailuttamaan osaamistani eri työnantajien välillä? Milloin on oikea aika siirtyä vuokralta omakotitaloon? Millaiset sijoituskohteet ovat tuottavia ja eettisiä? Olisiko aika inspiroitua uusista tyyleistä ja vaihtaa sisustus? Pitäisikö hankkia Oura™ Ring Generation 3? Pitäisikö laihduttaa? Milloin on oikea aika perustaa ydinperhe? Varaisinko äkkilähdön viikonlopuksi? Mikä on uskottavin tapa performoida syyllisyyttään ja tietoisuuttaan omista etuoikeuksistaan somessa?
 
Kun näihin kysymyksiin on vastattu, on jäljellä vain yksi: Miksi koko ajan stressaa ja vituttaa, vaikka teen kaiken oikein?