Lukijan pyynnöstä 5: Eräiden uskovaisten moraali

 
Olen kuullut monen entisen helluntailaisen (tai muuhun tiiviiseen uskonnolliseen yhteisöön kuuluneen) suusta ihmettelyä niin sanottujen ei-uskovaisten ”yllättävästä empaattisuudesta” ja ”uskovaisia kehittyneemmästä kyvystä ymmärtää elämän vastoinkäymisiä ja rosoisuutta”. Hiukan kitkerästikin on saatettu todeta, kuinka ”se naapurin ateisti tuli avioeron jälkeen halaamaan ja auttoi kaikissa käytännön järjestelyissä” – samalla kun oma hengellinen yhteisö juorusi, vaikeni, vetäytyi, tuomitsi ja hylkäsi.
 
Muuan lukijani pyysi minua hiukan pohdiskelemaan ilmiötä, joka – vaikkei tietenkään ole yleistettävissä kaikkiin ja kaikkialle – on oman kokemuksenikin mukaan niin yleinen, että sitä on hankala sivuuttaa.
 
Helluntailaisuus suosii tiivistä yhteisöllisyyttä ja raittiita elämäntapoja. Avioliiton ulkopuoliseen seksiin suhtaudutaan kielteisesti, samoin seksiin samaa sukupuolta olevien välillä. Helluntaikristityn on seurakuntaan kuuluakseen sisäistettävä lukuisia kirjoittamattomia ja lausumattomia ruumiin ja nautinnon kontrollia ylläpitäviä normeja. Moraalinen universumi voi sisältää jonkinlaista hämäryyttä ja monitulkintaisuutta, mutta muodostaa kuitenkin identifioitavan kokonaisuuden, jonka lähtökohta – Jumalan luomakunta ja sen järjestys – ei ole neuvoteltavissa. Jumalan luomisjärjestys ymmärretään positiivisena, harmonisena kokonaisuutena, jonka moraaliselle auktoriteetille (eli Jumalalle) uskovainen, Hengen valtaama ihminen antautuu vapaaehtoisesti, jopa mielellään.
 
Hengellinen yhteisö eli Jumalan seurakunta asettaa ihanteekseen apostolisen alkuseurakunnan harjoittaman ”pyhien yhteyden”. Tämä ihanneyhteisö on avoin, rakastava ja empaattinen: se ymmärtää erilaisuutta ja rohkaisee yksilöä näyttämään haavoittuvaisuutensa, avautumaan kivuistaan ja suruistaan. Se on putoavan hellä tukiverkko, kollektiivisen ja yksilöllisen luovuuden houkuttelija ja inspiroija, täynnä vajavaisuuteen, heikkouteen ja kurjuuteen kohdistuvaa ylenpalttista myötätuntoa.
 
”Täydellistä seurakuntaa ei ole”, sanottiin minullekin, kun olin jättämässä silloista kotiseurakuntaani, eikä kukaan tuntemani helluntailainen ole tästä toista mieltä. Yhteisöllinen elämä on toisinaan julmaa, ahdasta ja epätodellista – ainakin niille, joiden erilaisuus ei ole riittävän samanlaista. Ylimalkaisen heiton idea ei tietenkään ollut sen latteassa paikkansapitävyydessä, vaan lausutun truismin hämäävässä voimassa. ”Epätäydellisyys” nimeää leppoisan fetisistisesti yhteisön kyvyttömyyden seurata mestariaan edes julkilausutun moraalinsa alkeissa.
 
Kun irtauduin helluntailaisyhteisöstä ja löysin ystäviä seurakunnan ulkopuolelta, koin itsekin saavani laadullisesti aivan toisenlaista ymmärrystä osakseni kuin parhaimpinakaan seurakunta-aikoina. ”Maailma”, jota minut oli opetettu pitämään kalseana ja epäluotettavana, sai tuntemaan hyväksyntää ja kuuluvuutta, jonka olemassaolosta en ollut tajunnut edes haaveilla. Hävettävää oli paljon aiempaa vähemmän. Moraalittomuus ei selvästikään tehnyt ihmisistä hirviöitä. Sen sijaan alkoi näyttää siltä, että moraali teki.
 
Kerron kuvaavan esimerkin irtautumiseni alkuvaiheesta. Noihin aikoihin kamppailin kasteen ja seurakunnan jäsenyyden problematiikan kanssa: yhtäältä olin oppinut Jumalan hyväksyvän ihmisen sellaisenaan, toisaalta tiesin, ettei kotiseurakuntanikaan suostunut kastamaan ihmistä, joka juopotteli, harrasti homoseksiä tai eli avoliitossa. Se, mikä kelpasi Jumalalle, ei kelvannut hänen omilleen. Kun kyselin perusteluja seurakunnan johdolta, vastaus meni suunnilleen niin, että ”maailmalle on näytettävä moraalista esimerkkiä, ei täällä voi elää kuin pellossa”.
 
Ideologiakriittisen tulkintani mukaan kyse ei ole niinkään moraalisesta esimerkistä ympäröivälle maailmalle kuin omalle laumalle: epäilyttävän aineksen ulkopuolelleen sulkevassa järjestyksessä ja kurissa yhteisö tunnistaa itsensä omassa yhtenäisyydessään. Sama logiikka toimii helluntailaisten piirissä suositussa ”kristillisessä rockmusiikissa”. Artistit ikään kuin ”julistavat evankeliumia maailmalle”, mutta esiintyvät tosiasiallisesti melkein yksinomaan kristillisen kentän omissa tapahtumissa, uskovaisten bileissä. Omilta helluntailaisajoiltani muistan sen, että ”kristillisen” ja ”maallisen” välinen eronteko koettiin musiikissakin usein olennaisena. Se, ettei mikään absoluuttinen erottelukriteeri toiminut, tuntui vain lisäävän lokeroinnin tarvetta.
 
Selkeää moraalista universumia uhkaa aina saastuminen. Huomattavan suuri osa helluntailaisten pastorien saarnoista keskittyykin varoittamaan laumaa ”harmaista alueista”, jotka voivat olla melkein mitä vain maallisesta musiikista joogaan, tupakoimiseen tai saunakaljaan. Samaan aikaan liikkeen sisäistä katu-uskottavuutta tavoittelevat nuorisokampanjat pohtivat vakavissaan, kuinka rakentaa siltoja ”meidän” ja ”maailman” väliin aukeavan kuilun yli. Tämä kuilu mielletään perustavanlaatuiseksi. Ilman kuilua ei ole ”meitä”.
 
Identiteettipoliittiset eronteot ja nautintoa ja ruumiinkulttuuria säätelevä moralismi ovat toki kuuluneet kristinuskoon jo apostolien päivistä alkaen – aivan kuten ne ovat kuuluneet kaikkialle, missä jokin ryhmä tai kansakunta pyrkii ylipäätään selviytymään ryhmänä tai kansakuntana, välttämään sulautumista ja katoamista. Kristinuskon tapauksessa kiinnostavaa on tietenkin se, ettei identiteettipoliittinen tulkinta jää tradition viimesijaiseksi nimittäjäksi. Siinä missä fundamentalistinen ajattelu haluaa rajata ateismin uskonyhteisön ulkopuolelle, osoittaa kulttuurihistoria ateismin kuuluvan kristinuskon ytimeen sen olennaisena liikemomenttina.
 
Erojen absolutisointiin ja ulkopuolelle sulkemiseen perustuva fundamentalismi ei ole pelkkä kristinuskon loinen sen enempää kuin ateismi olisi sen looginen vastakohta. Kristinuskon kuilumainen ja jännitteinen perusta – ristinkuolema ja Jeesuksen outo kutsumus, joka huipentuu ateistisessa ”miksi minut hylkäsit” -huudossa – mahdollistaa jo itsessään monenlaiset toisensa kumoavat dogmatiikat. Jos helluntailaisuuden historiallinen tausta on yhtäältä valistuksen ”järkeisuskoa” myötäilevässä voluntarismissa, voi oman ideologiakriittisen ja filosofisen tulkintani paikantaa Lacaniin ja mannermaiseen ajatteluun.
 
Palataan alkuun. Harhailevan tekstini lähtölaukauksena oli simppeli ja monessa yhteydessä tutuksi tullut kummastelu: miksi juuri korkeinta moraalia julistavat ihmiset (kuten helluntailaiset) tuntuvat usein toimivan kaikista epäempaattisimmin ja ymmärtämättömimmin, kun kohtaavat vaikkapa alkoholistin tai homoseksuaalin, erityisesti omiensa joukossa? (Eiväthän kaikki voi olla anankastisia persoonallisuuksia.)
 
Kysymystä on pidettävä oikeutettuna juuri sikäli kuin se väistämättömistä yleistyksistä huolimatta tavoittaa todellisen kokemuksen. Lisäksi olen itse kuulunut tähän joukkoon. Tiedän, millaista on olla ”oikeaa uskoa ja elämäntapaa” vaativa moralisti. Ne ystäväni, jotka ovat tunteneet minut ajalta ”ennen” ja ”jälkeen”, muistavat yhä oudon takakireyden ja vaateliaisuuden auran, jota en tuolloin itse kyennyt havaitsemaan ja joka helluntailaisuudesta irtauduttuani on kadonnut. Moraalinen tuomitseminen ei useinkaan vaadi sanallista julistusta. Ilmeen ja olemuksen jäykistyminen (vaikkapa vierustoverin korkatessa yllättäen oluen tai tullessa ulos kaapista) saattaa joskus kertoa olennaisen. Hankalan asetelmasta tekee se, ettei ”helluntailainen takakireys” tyypillisesti tunnista itseään muuna kuin ”uskovaisen oikeana elämäntapana”, ellei kyse ole jonkinlaisesta äärimmäisyydestä.
 
En ole kiinnostunut puolustamaan ateismin moraalista ylemmyyttä, sillä mikään ei varsinaisesti viittaa sellaisen olemassaoloon. Olen tavannut avoimia ja empaattisia helluntaikristittyjä kuten moraalinsa kovettamia ateistejakin; jossain mielessä ratkaisevalta näyttää se, millaisen yhteisöllisyyden ja identiteettipolitiikan kanssa ollaan tekemisissä. Pohdinta jää väistämättä vajaaksi ja epätyydyttäväksi, enkä tunnu tavoittavan pistettä, jota lähdin etsimään. Jään pakostakin liikkeeseen.

Sukellus syvään päähän

 
Ihminen on singulaarinen: syvästi ainutlaatuinen ja mihinkään palautumaton. Koska kuitenkin elämme identiteettien eli vertailun, samastumisen, aggression, egon, kateuden, kilpailun ja peilien maailmassa, emme tule toimeen ilman kvantifikaatioita. Viime kädessä esimerkiksi yhteiskunnallista valtaa määrittelevässä vallitsevassa pyrkimyksessä saattaa koko todellisuus mitattavuuden piiriin lienee pohjimmiltaan, eräässä mielessä, kyse tästä: identiteeteistä, vertailemisesta ja samastumisesta, yleistettävyyden ja tunnistettavuuden nimeen perustuvasta luottamuksesta.
 
Tämän rekisterin kanssa yhtäaikaisesti ja läpäisevästi toimii kuitenkin myös toinen ulottuvuus, joka on yhtä lailla rakenteellisesti välttämätön. Tämä ulottuvuus on symbolien sfääri: kieli, poissaolon ja ei-minkään maailma, jossa asiat eivät tuotu ja tapahdu kaltaisuuksien, vaan erojen muodostaman pelin kautta. Ihminen ei subjektina ole tämän pelin haltija, vaan asettuu siihen tahdostaan riippumatta ollen sen vietävissä (kuten lapsi syntyy tahdostaan riippumatta ja on tavallaan kielen vietävissä aina kohdusta alkaen). Erojen järjestelmänä symbolinen taso ei kuitenkaan itsessään ole mitään substantiaalista, sillä ero ei ole kaltaisuus tai identiteetti. Eroa ei voi symbolisoida, sille ei ole paikkaa järjestelmässä. Se on ylimääräinen ei-mikään, jolle läsnäolo on velkaa koko olemisensa.
 
Tästä seuraa, että niin paljon kuin tahtoisimmekin hallinnoida ympärillämme leijuvia merkityksiä vaikkapa kvantifioimalla ne – esimerkiksi vertailemalla omia kärsimyksiämme ja työtämme toisen kanssa, kilpaillen, ylittäen, samastuen, uhrautumisen ja uhraamisen pääomasta nauttien –, on kaikki tällainen hallinta tuomittua epäonnistumaan. Puhuessamme jostain jonakin havaitsemme ja tuotamme identiteettejä, mutta koska puhe (kieli) sinänsä on vain eron määrittämä symbolien leikki, on jokainen havaitsemamme kaltaisuus aina jo samalla myös ”jotain muuta”, ei-minkään mahdollistama ja korruptoima.
 
Kykymme ymmärtää toista ei olekaan vain jonkinlaista kaltaisuuden tai vierauden tunnistamista, vaan myös jotain samastumisen ja vieraantumisen tuolle puolen menevää: sen tunnustamista, etteivät elämämme, nautintomme ja kärsimyksemme ole toistensa kaltaisia olematta samalla mittaamattomasti toisistaan eriäviä ja eroavia; että läsnä ollessaankin toinen on poissa, kaiken vertailevan ja samastuvan kuvailumme ulottumattomissa, sillä asiat tai subjektit eivät viime kädessä ole läsnä edes itselleen.
 
Tässä mielessä esimerkiksi Jumala-usko – usko persoonallisen ja metafyysisesti olemassa olevan ison Toisen läsnäoloon – on eräänlaista metakielestä unelmoivaa hallinnan pyrkimystä, ratkaisu toisen poissaoloon ja puutteeseen. Metafyysinen Jumala on ”toisen Toinen”, erojen ja symbolien tyhjän järjestyksen takana vellova rauhoittava Logos, Järki ja läsnäolo. Näin ajateltuna sekä mystiikka että apologetiikka ovat yhden ja saman kolikon kääntöpuolia, sillä molemmat edellyttävät metakielen olemassaolon, mahdollisuuden päästä kielen ”tuolle puolen”.
 
Metakielen ongelmakentästä käsin voi kysyä kysymyksiä kuten: ”Onko maailman ulkopuolella mieltä/tietoisuutta/Jumalaa?” Tämä on suurten monoteististen uskontojen ja kristillisen apologetiikan kysymys. Kristinuskon ”metafyysinen versio” katsoo uskonloikalla – tai apologetiikan tapauksessa myös Logoksen loikalla – vahvistavansa toiseuden reaalisen taustan täyttävän Toisen olemassaolon. Jos metakieltä ei ole, voi puolestaan kysyä, onko olemassa mieltä/tietoisuutta/Jumalaa ilman maailmaa.
 
Hegeliläisen ajatuksen mukaan asiasta voi puhua vain asian läsnäolon kieltämällä. Kun ihminen kaataa puun veistääkseen siitä veneen, hän samalla kieltää annetun annettuna. Vaikka puun jättäisikin kaatamatta, jo siitä puhuminen tai sen ajatteleminen kieltää puun läsnäolon. Tämä ei tarkoita, että puu noin vain lakkaisi olemasta, vaan pikemminkin, ettei puuta alun alkaenkaan ole ollut puuna olemassa. ”Puu” on tapamme nimetä jonkin radikaali puute, ratkaista maailman keskentekoisuus. Nimeämisen tai tunnistamisen aktissa puu tulee joksikin, mikä on ollut olemassa. Tätä tulemisen ja olleena olemisen sidoksisuutta ja simultaanisuutta ei voi purkaa kadottamatta samalla näkymää siihen, kuinka symbolinen järjestelmä pelaa eroilla ja liu’uttaa identiteettejä pisteestä toiseen samanaikaisesti sen kanssa, että miellämme asiat, merkitykset ja identiteetit suhteellisen vakaina havaitsematta niiden liikkuvuutta muuten kuin tekemällä kielen vieraaksi itsellemme.
 
Tämänkin tekstin kiistaton vaikeaselkoisuus on olennaisesti seurausta sen pyrkimyksestä operoida mahdottoman piirissä, siis ajatella ajattelua. Jotta tämä onnistuisi ”loogisesti”, olisi oltava metakieli, pääsy kielen ja ajattelun (sillä ajattelua ei ole ilman kieltä) tuolle puolen. Jo pelkkä hapuileva ja vaatimaton pyristely – jollaisesta tässä ehdottomasti on kysymys – tuottaa tekstiin lukijan kannalta kiusallista läpäisemättömyyttä. Kyse ei siten ole vain kirjoittajan ja lukijan didaktisista tai hermeneuttisista kyvyistä, vaan itse ongelman rakenteesta.
 
Alussa mainittu identiteettien, samastumisten, vieraantumisten ja vertailujen sfääri muokkautuu rationaaliseksi ”järjestelmäksi” vain symbolisen tason kautta ja välityksellä. Ilman symbolista tasoa suistuisimme psykoottiseen talouteen, jossa asioiden läsnäolo on äärimmäisyydessään ekstaattista ja kauhistavaa ja jossa jokainen viesti suunnattu suoraan minulle ja vain minulle, Jumalan valitsemalle Ainoalle, jonka osana on perusneuroottisen kukatahansisuuden sijaan ääretön nautinto ja ääretön ahdistus. ”Normaalikin” ihminen voi jossain määrin saada kosketuksen tähän maailmaan unien ja hallusinaatioiden kautta; erona psykootikkoon on ”sairauden tunnon” säilyminen, tietoisuus unesta unena, heräämisen väistämättömyys, hallusinaation taju.
 
Identiteettien maailmassa elävälle (siis meille kaikille) totuuden tunnistaminen merkitsee paitsi totuuden tunnistamista jonakin, myös elämistä sen rakenteellisen välttämättömyyden, ettei totuus ole kokonainen eikä mikään ole kaikki, alistamana. Osaksi muuten juuri näiden asioiden pohdiskelu on saanut minut teoriankin tasolla luopumaan täydellisen ja kaikkivaltiaan Jumalan olemassaolon uskosta sikäli kuin idea toisen Toisesta, joka tuntee minut täydellisesti, kuuluu pikemminkin maailman hallinnan kuin maailman kysymisen piiriin. Erityisesti lahkoympyröissä usko isoon Toiseen lisäksi muistuttaa logiikaltaan kiusallisesti jonkinlaista psykoottista vakuuttumista, toisin sanoen identiteettiin liittyvää varmuutta ja ylisamastumista.
 
Minulle mielekäs elämä on jo kauan merkinnyt varmuuden hylkäämistä epävarmuuden hyväksi. Käytännössä tämä tarkoittaa uskollisuutta kohtalolleni. Kohtalo ei ole korkeampien voimien sanelema ennalta tiedetty tarkoitus ja päämäärä, vaan sattuma, johon olen tarttunut: tie, jota kuljen, vaikken näe, odottaako sen varrella kurjuutta vai onnellisuutta. Koska ihminen on singulaarinen, myös hänen tiensä on sitä. Sattuma ei päätä mitään, mutta sattuman talouteen kuuluu, ettei ihminenkään päätä sattumasta mitään, vaan valitsee (joko toiminnan tai jahkailun hyväksi) olennaisesti valintansa ”eettisyydestä” mitään tietämättä – ja tässä saattaa olla autenttisen eettisyyden ydin: vastuun ottamisessa mahdottomasta.

 

Kamantäyteinen elämä ja homo consumensin symbolinen automaatio

Ostovoimaa vaativalla kamalla ja tavaralla kehuskeleminen on modernin homo consumensin symbolista automatiikkaa, itsen vaalimista ja hartauden harjoittamisen tapa. Uusliberaalia kuluttajaidentiteettiä arkielämässään todellistava ”viimeisten aikojen ihminen” kierrättää kyläilevää tuttavaperhettä keskiluokkaista makua ja laatua pursuilevan kotinsa huoneesta toiseen ja esittelee tasapainoa ja harmoniaa hehkuvat uusitut pinnat, käytännöllistä eleganssia tihkuvat yksityiskohdat ja laadukkaat huonekalut tyynieleisesti vailla nousukasmaista pröystäilyä tai tosi-TV:n työläisluokan pseudosnobistista hillittömyyttä.
 
Hämmästystämme ei kuitenkaan herätä tämä niinkään esteettisesti virheettömiä koteja suosiva turistimaisuus kuin tapa, jolla itsestään selvä kamamaisuus läpäisee keskustelun ja oleilun kaikki avaruudet. Kamalla kehuskelemisen mieli onkin kahtalainen kuten tämän itsen ulkoisiin objekteihin kätketyn itsekehun viestikin. Yhtäältä tavara toimii ”statussymbolina”, jolloin ideana on tavaroitse ilmaista eräänlaista ominaisuuksien kuuluvuussuhdetta: tämän ja tuon kaman uutuus ja laadukkuus ikään kuin kuuluvat minulle ja minuun, ostovoimaisuuteni on ratkaisevasti omien kykyjeni seurausta, minulla on oikeus erottua tai olla kuten muutkin. Ja niin edelleen.
 
Toisaalta tavaran heijastavan ja identiteettiä vaalivan voiman on kätkettävä oma tyhjä mielettömyytensä. Tapojen ja toiminnan automaation ja toiston on ylläpidettävä paitsi kyvykkyyden vaikutelmaa, myös kätkettävä se tosiasia, ettei mikään määrä haalimista kykene muuttamaan tavarasuhteen totuutta: sitä, että hankkiessani monikansallisten yritysten brändäämää designia kotiini ja hyväksyessäni ja ylläpitäessäni tätä kuuluvuussuhdetta kamaan tulen de jure tekoni ja toimintani tasolla uskoneeksi, ettei olemisen tapani voi kukoistaa ilman jatkuvaa kuluttamista ja antautumista kuvitelmalle jokaista halua ja tarvetta vastaavasta empiirisestä objektista.
 
Yksinkertaisemmin ilmaistuna homo consumens, moderni keskiluokkainen ihminen, tuottaa potenssinsa ja olemisensa hehkun liittämällä itseensä ostamansa kaman ominaisuudet, vaikkei voikaan lausua tätä tosiasiaa muuten kuin paljastamalla sen vaikuttavuuden toiminnassaan.
 
Miten homo consumens sitten toimii? Tavara ei liiku vain giganttien ja agrimarketien hyllyiltä hänen omistukseensa, vaan myös ja aivan erityisesti hänen puheissaan. Kama muodostaa taustan ja kehyksen, johon puhunnan mieli ankkuroituu. Homo consumens ei vain esittele kotiaan ja kamojaan toisille homo consumenseille simppelinä ja privatisoituneena turismin käytäntönä, vaan puhuu paljon ja mielellään kaikesta kuluttamiseen ja haalimiseen liittyvästä ikään kuin kyse ei olisi mukavuudenhaluisesta hulluudesta vaan normaalista tavasta olla ja elää. ”Materialismia” paheksutaan, mutta kakkosauto, fatbike, valtava taulutelevisio ja 150 neliön hirsitalo ovat ansaittua varallisuutta, jonka olemassaolo ei vaadi ainoastaan sen omistamista, vaan myös ja ennen kaikkea sen representaatiota eli symbolista uusintamista sosiaalisen median kuvapostauksina ja tilapäivityksinä. Niinpä homo consumensin somefiidi on pullollaan toisten homo consumensien loputtomia tilannekuvia kotikuntosalin intervallitreeneistä, lasitetun terassin uusista ruokailuryhmistä ja voimaannuttavalla aforistiikalla somistelluista etätyöpisteistä. Kommenttipalstoilla kaikuu neuroottisen samastumisen lamauttama tsemppihenki.
 
Nykyään homo consumensin asuttama kuluttajuuden kupla tai kapseli on toki eriytymässä ja muuttumassa alati ahtaammaksi, vaikka sen kansallinen valta-asema yleisenä normaalin mittana edelleen onkin suhteellisen kiistaton. Tendenssi on kuitenkin selvä: keskiluokkainen kuluttajuus on vähitellen uhanalaistumassa, mikä tarkoittaa homo consumensin paljastumista aina vain enenevissä määrin omana historiallisena ihmislajinaan pikemmin kuin ihmislajin normaalin määrittelevänä yleisyytenä.
 
Kamakierroksen päätteeksi onkin kenties nykyaikana – jälleen – yhä uskottavampaa esittää myötäsukaisen ihastelun sijaan kysymys: ”Oletko vakavissasi? Pitäisikö minun nyt ottaa sinut vakavasti?” Aivan: tämäkö saa sinut tuntemaan olevasi elossa? Nämä ovat tietenkin naiiveja ja yksinkertaisia kysymyksiä, joita on esitetty niin kauan kuin porvaristo on luokkana ollut olemassa. Elämme kuitenkin aikaa, jolloin homo consumensin antamat vastaukset näihin kysymyksiin käyvät aina vain sakeammiksi ja yltiöpäisemmiksi. Tämä sakeus ja yltiöpäisyys tunnetaan laajalti ’tolkkuna’, jota tavan takaa julistetaan tarvittavan kaikenlaisten ”ääripäiden” uhatessa. Pahin ja uhkaavin ääripää lienee kuitenkin itse tolkku, joka, omaksuessaan eräänlaisen diskurssien Jeesuksen mission, on tyystin sokea omalle sovittajuutta isoavalle pienuudenhulluudelleen.
 
Tolkun ajassa tolkkua ei julisteta, etenkään tarpeellisena hyveenä. Niin kauan kuin tolkun normaalius on jaetun todellisuuden jakamaton nollapiste, se pysyy näkymättömissä ja muhii valtakunnallisen konsensuksen laskoksissa. Teknokraattinen valta organisoi ”yhteisten asioiden hoitamiseksi” ymmärretyn politiikan ja suosii rehellistä ja yritteliästä kuluttajaa, jolle omaisuuden kartuttaminen on yksi legitiimi ja tavoitettavissa oleva keino huolehtia jälkikasvunsa onnesta. Tämä horisontti on murenemassa. Homo consumens kohtaa oudon kysymyksen mahdollistumisensa ehdoista järjestelmässä, joka ei enää palkitse hänen uskollisuuttaan.
 
 

10 teesiä aloitteleville kirjailijoille

 
1. Älä kirjoita kaikille, vaan ainoastaan kenelle tahansa. Silloin voit kirjoittaa mitä tahansa, ihan miten tahansa.
 
2. Lukija on äärettömyys ja singulariteetti. Paras tapa välittää lukijasta on olla aliarvioimatta häntä.
 
3. Menestys ei perustu taitoihisi, vaan sattumaan. Älä piittaa suosiosta (omastasi tai muiden).
 
4. Kirjallisuuskriitikot eivät opeta sinua kirjoittamaan paremmin.
 
5. Hämmentynyt kritiikki on aihetodiste sen puolesta, että olet onnistunut taiteellisesti.
 
6. Suhtaudu kriitikolta saamiisi kehuihin ja haukkuihin varauksella. Ylistys tarkoittaa useinkin, ettet ole tehnyt muuta kuin vallitsevien esteettisten normien mukaista taidetta; haukut kertovat monesti siitä, ettei kriitikko keksi hyviä syitä ymmärtää tekstiäsi suopeammin.
 
7. Vältä kaavamaista ajattelua missä tahansa.
 
8. Jumalan pilkkaaminen ei ole rikos.
 
9. Älä pyri ajankohtaisuuteen tai oikeamielisyyteen.
 
10. Rakasta oirettasi, sillä se tekee sinusta sen, mikä olet.

1. Vieraantuminen, 2. vitunmoinen tykittely, 3. haahuilu

 
Olen altistanut itseni epämukavuudelle silmäilemällä muuatta vanhaa, eräällä kristillisellä verkkosivustolla julkaisemaani tekstiä. Essee käsittelee kriittisesti erityisesti helluntailaispiireissä tuolloin vallinnutta ylistysmusiikkikulttuuria. Sen lukemisesta tulee epämukava olo, jota määrittelee outo samanaikaisuus: yhtäältä tunnen kirjoittajan ajatusmaailman liiankin hyvin, toisaalta en tunne sitä enää lainkaan.
 
Teksti kuuluu aikaan, jolle on piirteellistä voimakas rajankäynti helluntailaisen kristillisyyden kanssa. Vieraantumiseni alkuvuodet olivat samalla ”luterilaisen heräämisen” aikaa. Essee tuntuu todella oudolta seokselta, ikään kuin yhtä aikaa älylliseltä ja kuitenkin kummallisen dogmaattiselta ilmiökritiikiltä, jossa metafyysinen uskontunnustus yhdistyy luontevasti (tai luonnottomasti) aiheen relevanssista piittaamattomaan yksityiskohtaiseen analyysiin. Se on myös peittelemättömän konservatiivinen.
 
Ei ole sattumaa, että siinä missä ensimmäinen taiteellisen tarkastelun kestävä novellini (Labyrintin profeettaan sisältyvä ”Todistus”, joka on muuten edelleen yksi henkilökohtaisia suosikkejani) on samalta ajalta kuin mainittu teksti, kypsyy varsinainen sisäinen ja julkaisukelpoinen esseistini vasta joitakin vuosia myöhemmin. Luterilainen kristinoppi auttoi etsiytymään taiteellisen vapauden pariin, mutta rajankäynnin tarve teki mahdottomaksi suoran loikkaamisen kunnon esseistiikkaan. Tästä johtuu, että 2010-luvun alussa syntyneet novellini sisältävät huomattavasti vapaampaa ja kypsempää pohdintaa kuin saman aikakauden analyyttiset esseetekstini. Fiktiossa en rajoittanut ajatteluani kristilliseen metafysiikkaan, dogmatiikkaan tai uskonyhteisöjen reunamaiden harhaoppien torjuvaan diagnoosiin.
 
Joistain tuon ajan helluntailaisuuden lieveilmiöitä kritisoivista teksteistäni olen saanut sähköpostiini henkilökohtaista palautetta vuosia senkin jälkeen, kun ”tunnustukselliset kuviot” ovat jo jääneet menneisyyteen. Tuntuukin kovin oudolta lukea onnitteluja ”raittiista opetuksesta” ja siitä, kuinka joku on tekstini kautta saanut ”voimaa vaellukseensa”. Tyypillisesti vastaan näihin palautteisiin kiittämällä ja kertomalla suppeasti, että tuntuupas jännältä, olenhan jo vuosikausia sitten jättänyt nämä kuviot taakseni, mutta kiva, jos tekstistä on jotain iloa ollut, ja niin edelleen.
 
Siirtymäajan esseetekstit ovat minulle epämukavaa luettavaa myös siksi, että niistä moni kuuluu vuosien 2013–2019 masennusjakson helvetillisimpiin, siis vuosiin 2014–2015. Niiden avaaminen heittää brutaalisti silmille noiden ahdistavien aikojen muistot – aikojen, jotka edelleen ovat hiukan liian lähellä, jotta niiden aktiivinen muisteleminen ei tuottaisi akuuttia melankoliaa.
 
Helluntailaisajoista olen kirjoittanut tässäkin blogissa paljon. Miksen olisi, onhan minusta edelleen jokseenkin hämmästyttävää ajatella, että olen yli 20 vuotta elämästäni kuulunut yhteisöön, jolle oli lähes elintärkeää saada säädellä suhdettani ruumiiseen, nautintoon ja kriittiseen ajatteluun niin kaikenkattavalla tavalla, että joka kerta, kun istahdamme kaljoittelemaan niistä piireistä irtautuneiden ystävien kesken, huomaamme jossain vaiheessa terapoivamme toisiamme sen aikaisen elämäntyylin tuottamista häpeän ja syyllisyyden tuntemuksista.
 
Luterilainen siirtymävaihe on syystäkin jäänyt vähemmälle huomiolle. Sehän kesti lopulta vain pari kolme vuotta. En löytänyt ”hengellistä kotia” sen enempää luterilaisesta paikallisseurakunnasta kuin Suomen evankeliumikoulunkaan piireistä, joissa isäni kanssa tulin muutaman kerran kierrelleeksi. Helluntailaisuuden kritiikkini sai kyllä huomiota ja hyvää palautetta, mutta älyllinen levottomuuteni teki lopulta mahdottomaksi sen, että olisin alkanut profiloitua näissäkään ympyröissä. ”Evankelisen uuspietismin” luterilainen armonoppi takasi helluntaipiireihin verrattuna monenlaista ajattelun- ja toiminnanvapautta, muttei lopulta – ymmärrettävästi hyvin konsensushakuisena yhteisöllisyytenä – kyennyt juurikaan tarjoamaan kaipaamaani stimulanssia.
 
Menneisyyteni vuoksi omaa olemistani on kauan taakoittanut jonkinlainen älyllisen yksinäisyyden melankolia ja eksistentiaalisuus – niinkin kauan, että minulla on taipumus ajatella se jotenkin ”olemukselliseksi” piirteekseni. Tämä on ollut paitsi selviytymisen, myös nautinnon säätelemisen keino. Helluntailaisaikoina se helpotti pärjäämistä yhteisön likistävässä sovinnaisuudessa: älykön ja taiteilijan rooli tarjosi tiettyjä kiistattomia statusetuja. Myöhemmin se tuntui luovan olemiseeni painoa ja vakavuutta, jota pinnalliselta ”ulkomaailmalta” vaikutti puuttuvan.
 
Vähitellen olen kuitenkin alkanut kokea tuon ”painon ja vakavuuden” melkoiseksi rasitteeksi, eräänlaiseksi eksistenssin jäykkyydeksi, joka masennusjaksolla tosin purkautui identiteettiä luovana ja vahvistavana tykittelynä – huikeana energiavirtana, joka muun muassa mahdollisti kahdeksan kirjan julkaisemisen vain kolmen vuoden sisällä –, mutta johon aina on kuulunut vaikutelma uhkaavasta taantumisesta ja tympeästä, itseensä kietoutuvasta melankolisesta raskaudesta.
 
Viime vuoden kevään koronapandemia katalysoikin sisäisen tilinteon prosessin, jossa juuri tuo jäykkyys, raskaus ja vakavuus alkoivat näyttäytyä tulilinjalle asettuvina janttereina. Jos vielä masennuksen vuosina olin kiihkeästi etsinyt ”kirjoittamisen magiaa” ja tykityksen kanavat avaavia voimallisia rituaaleja, huomasin nyt hakevani jotain aivan toisenlaista. Magian sijaan alkoi kiinnostaa haahuilu, tuottavan nerokkuuden sijaan tuottamaton ”zonettaminen” – epämääräinen harhaileminen reunamailla, jopa suoranainen eksyminen.
 
Vitunmoiselle tykittämiselle on ilman muuta paikkansa – näin ajattelen. Silti on aika kiistatonta, että tuotannon ja olemisen määrittyminen tykittämisen paradigmassa langettaa eksistenssiin raskautta ja vakavuutta, joka rennommassa sfäärissä tiukkuu soluista ei-toivottavana myrkyllisyytenä. Ongelmana on, että tämä myrkyllisyys tarjoaa kyllä paljon. Minultakin olisi jäänyt moni apokalyptiskarnevalistinen metafora jäsentämättä, ellen olisi näitä siemauksia nautiskellut.
 
Silti kirjoitan jo yhdessä vuoden 2019 joulukuun päiväkirjamerkinnässäni, että ”jo vuosikaudet olen hapuillut jonkinlaista ’tyyntä alistumista’, en niinkään sisäisen levottomuuteni hylkäämistä kuin sen ’sisäistämistä’ eräänlaisen hylkäämisen ja nielemisen kaksoisliikkeessä”. Kristinuskoon liitetyn ”tuonpuoleisuuden odotuksen” totean kohdaltani toimimattomaksi. ”Tyyni alistuminen” on lainausmerkeissä syystä. Samassa merkinnässä mainitsen ”Hessen lukemisen”, joka ”saa minut aavistelemaan sisäisen tyyneyden olemassaoloa, mahdollisuutta saavuttaa sellainen vailla älyllisen rehellisyyden katoamista”.
 
Toden totta: vuonna 2019 luin Lasihelmipelin, jota kuvailin ”ihanaksi kirjaksi”, vielä Arosuttakin fantastisemmaksi. Tavallaan tämä tuntuu oudolta, onhan Hessen älyllinen ja filosofinen tyyli kaukana kaikenlaisesta rennosta droneilusta. Mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan. Jos olisi, miksi kokonainen beatnikkien sukupolvi olisi lopultakaan hänen kirjoistaan innostunut? Arosusi ja Lasihelmipeli artikuloivat samaa rentoa riemukkuutta, josta Kerouac intoilee Matkalla- ja Dharmapummit-teoksissaan.
 
En tiedä sisäisestä tyyneydestä helvettiäkään, olen ollut levoton melkein 30 vuotta. Levottomuuteni ei välttämättä ole mitenkään autenttista tai syvällistäkään, ei edes välttämätöntä. Mutta onko minua olemassa ilman sitä? Ja miksi yhä enemmän houkuttaa ajatus, ettei olisi?
 

Epäonnistunut liberalismin kritiikki?

 

Joitakin huomioita Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun teoksen Mikä liberalismia vaivaa? kriittisestä vastaanotosta

 
 
 
Marianne Sandelin niittaa Niin & näin -lehden kirja-arvostelussaan Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun viime vuonna ilmestyneen muutoinkin keskustelua herättäneen Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan jokseenkin totaalisesti. Sandelin muun muassa toteaa alkajaisiksi, ettei Lahtisen ja Purokurun esitys ole mikään ”vakavasti otettava teos liberalismista”. Sandelinin mukaan
 

[t]eoksen suurin ongelma on, että Purokuru ja Lahtinen hyökkäävät siinä sellaista aatteellista traditiota vastaan, jota [sic] he eivät kaikesta päätellen tunne juuri lainkaan. Sen sijaan, että kirjoittajat olisivat perehtyneet liberalismiin ja liberalistisiin ajattelijoihin itse, teos perustuu sellaisiin latteisiin ennakkoluuloihin, jotka he ovat suoraan omaksuneet niistä harvoista toisen käden lähteistä, joihin teoksessaan viittaavat. 

 
Tästä käynnistyy asiantuntijan murskakritiikki, jonka on täytynyt olla kirjan tekijäkaksikolle epämukavaa luettavaa. Sandelin moittii teoksen tapaa käsitellä liberalismia ”kaiken kattavana, nyanssittomana abstraktiona vailla hienojakoisuutta tai konkretiaa” ja valittaa tekijöiden näkevän liberalismin tarkoitushakuisesti ”salaliittona, ideologiana, jonka tarkoituksena on ollut alusta saakka vain ’pääomien, markkinoiden ja valtasuhteiden turvaaminen’”.
 
Itse tutustuin Lahtisen ja Purokurun kirjaan viime vuoden puolella. Provosoiva ja mutkia oikova ote ei minua häirinnyt: mielsin tyylilajin poliittiseksi esseeksi, tietoiseksi interventioksi, joka karttoi asialliseen neutraaliuteen pyrkivää yliopistodiskurssia suoranaisena aikalaisoireena. En lukenut kirjaa faktapohjaisena esityksenä liberalismista, vaan diagnostisena, polveilevana Zeitgeistin kritiikkinä ja ruumiinavauksena.
 
Sandelin osoittaa kirjoittajien akateemiset synnit kohta kohdalta kuin ylipainoisen ihmisen elintapoja syynäävä lääkäri ruumiinnormia vastaan kapinoivat syömis- ja liikuntatottumukset: Hobbes- ja Locke-luennat todetaan tarkoitushakuisiksi ja riittämättömiksi; käsitteiden hallintaa moititaan vajavaiseksi; ja ”väärinymmärrys, kärjistys, ristiriitaisuus ja virheellisyys” ovat termejä, jotka ”kuvastavat kirjaa yleisemminkin”.
 
Kuten muuan ystäväni totesi: vaikka kritiikin lopussa annostellaan muutama laiska kehukin, on vaikutelma jotakuinkin murskaava. ”Mahtaakohan Lahtisen ja Purokurun podcastiin tulla haavojenpaikkailujakso”, samainen ystäväni arvuutteli. Mikään ei liene älykölle yhtä piinallista kuin tulla yllätetyksi housut kintuissa mustavalkoisesta tai kaavamaisesta ajattelusta: poliittisesta naiiviudesta ja tarkoitushakuisista kärjistyksistä, joiden taustalla on ylimalkainen ja puutteellinen perehtyneisyys.
 
Sandelinin pitkälti yliopistodiskurssiin nojaavaa oppinutta ja kaikin tavoin valistavaa kritiikkiä lukiessa tulee kuitenkin mieleen, että vaikka arvostelija epäilemättä on merkillepantavankin oikeassa kirjoittajakaksikon ajattelun syntien osoittamisessa, hänen luentansa asettuu kummallisella tavalla juuri sille oireen jatkumolle, jota Lahtinen ja Purokuru provokaatiollaan jäsentävät. Tarttuessaan asiantuntijan kohtalokkaalla tarkkuudella ja akateemisella vainulla kirjan ongelmakohtiin Sandelinin luenta vaikuttaa sittenkin ampuvan maalin ohi tavalla, jota ei yliopistodiskurssin modernin valta-aseman vuoksi ole aivan helppo hahmottaa, saati artikuloida.
 
Sandelin on toki asiantuntijana aivan liian näppärä altistaakseen itseään ilmeisimmälle mahdolliselle eli kirjan tekstilajin ja valitun luennan suhdetta koskevalle vastakritiikille. Hän puuttuu teoksen aatehistoriallisiin ja historiantulkinnallisiin ongelmakohtiin ja jättää kirjan poliittisen, tilanteeseen sitoutuneen ”patologisen” ulottuvuuden vähälle käsittelylle. Mikä liberalismia vaivaa? ei Sandelinille ole rento ja provokatiivisuudellaan tykittävä, uuden ajattelun suuntaan etsiytyvä poliittinen diagnoosi, vaan puolueellinen, tarkoitushakuinen ja käsittelemänsä ilmiön reaalisen monitasoisuuden yksiulotteiseksi monoliitiksi kompressoiva esitys, jonka ongelmallisuus kiteytyy luonnehdinnassa ”ei vakavasti otettava”.
 
Lahtinen ja Purokuru eivät minun luennassani pyri niinkään esittelemään liberalismiksi kutsuttua aatteellista ja ideologista traditiota (kaikessa suunnattomassa monikerroksisuudessaan) kuin hysterisoimaan Zeitgeistin (ajan hengen) sulavuudeksi naamioituneessa liukkaudessaan. On tietenkin aatehistoriallisesti epäilyttävää nimetä tämä liukkaus liberalismiksi, mikä tekee asiantuntijapuheelle helpoksi puuttua tutkijamaisella arvovallallaan tekijäkaksikon kiistattomiin akateemisiin synteihin. ”Esimerkiksi sosiaaliliberalismia teoksessa ei käsitellä ollenkaan”, kirjoittaa Sandelin, ”[vaan p]äinvastoin he olettavat jonkinlaisen monoliittisen liberalismin hengen, jonka katsovat olevan läpitunkeva voima kaikkialla niin läntisen maailman yhteiskunnissa, instituutioissa kuin historiassa.”
 
Kuka viitsiikään olla eri mieltä Sandelinin osoittaessa kerta toisensa jälkeen, kuinka liberalismi ei ole mitään monoliittista, kaiken läpi tunkeutuvaa henkeä tai suuri yksityisomaisuutta ja valtasuhteita suojeleva salaliitto, vaan moniaineksinen, heterogeeninen ja ristikkäisiä virtauksia sisäänsä imenyt traditioiden ja ideoiden kamppailu… jota sopii käsitellä ”vakavasti” ja adekvaatisti, historialliset kontekstit ja taustakeskustelut huomioiden, jotta vältyttäisiin kaikenlaisilta ”absurdeilta tuomioilta”.
 
Voi kuitenkin kysyä: Eikö Lahtisen ja Purokurun kirjan keskeinen ansio liitykin juuri tähän epäasiallisuuteen ja sen välinpitämättömyyttä huokuvaan kykyyn sysätä sisällön tosiasiallinen rikkaus paikaltaan – ja jättää se ulosteen tavoin luontoon maatumaan? Mikä liberalismia vaivaa? ei piittaa ”liberalismin lahjasta” – sen rikkaasta, valistuksellisesta, kiistelevästä todellisuudesta, joka on ”enemmän kuin osiensa summa” – vaan esittelee lukijalleen törkeän negaation: tunnistamattomaksi mukiloidun liberalismin, joka näyttäytyy kapitalismin kanssa liittoutuneena liukkaana valtapelinä ja mestarointina. Ei ole kyse siitä, mitä liberalismi ”oikeasti” on, vaan siitä, mitä liberalismi on oireena.

 
Sandelinia mukaillen tätä historiallisista ja diskursiivisista konteksteistaan irrotettua omapäistä luomusta ei kuitenkaan sovi nimittää liberalismiksi. Mikä ikinä onkin se ilmiö tai todellisuus, jota Lahtinen ja Purokuru diagnosoivat, se ei ole liberalismia eikä kykene lausumaan totuutta siitä. Vakavasti otettavuus ei voi tarkoittaa vähempää kuin oikeaksi todetun tiedon rekisterin huomioimista, jolloin väistämätön johtopäätös näyttää olevan, etteivät Lahtinen ja Purokuru ”halutessaan ymmärtää mennyttä filosofiaa” onnettomasti ”nykyajan standardeista käsin” kykene muihin kuin ”anakronistisiin ja vääristyneisiin tulkintoihin”.­­
 
Kiinnostavin ulottuvuus Sandelinin kritiikissä on tietenkin asiantuntijan arvovaltaan liittyvä vallankäyttö, jota paradoksaalisesti voisi luonnehtia tiedon taakse kätkeytyväksi ilmeisyydeksi. Kumoamalla Lahtisen ja Purokurun teoksen tiedollisen arvon eli ”vakavasti otettavuuden” – osoittamalla heidän tulkintansa anakronistisuuden, yksipuolisuuden ja puutteellisen kontekstuaalisen tuntemuksen tuottaman virheellisen ymmärryksen – Sandelin kykenee samalla todistamaan, ettei Mikä liberalismia vaivaa? täytä asiantuntijavallan määrittelemien poliittisten kehysten asettamaa vähimmäismittaa. Näin Mikä liberalismia vaivaa? on kyllä hauska ja letkeä kirja, muttei sittenkään mitään vakavasti otettavaa, vaikka onkin ”ajatuksia herättävä”.
 
Mikä liberalismia sitten ikinä vaivaakin, näyttää Sandelinin kritiikin johtopäätösten perusteella olevan ilmeistä, että oireet ja tauti ovat paikannettavissa vain oikea(nlaise)lla asiantuntijuudella eli yliopistodiskurssin tiedonintressin kautta saavutettavalla, kaikista patologisista sisällöistä riisutulla, mahdollisimman puolueettomasti organisoidulla analyysilla. Tällaisen analyysin lopputulos määräytyy yliopistodiskurssin oman haltuunoton logiikan mukaisesti tuottaen ja uusintaen todellisuutemme loputonta monisyisyyttä ja rikkautta, kamppailevien tulkintojen totaliteettia ja sen rauhoittavaa multiversumia, jossa ainoa hyve on jatkuva lisää tietämisen halu.
 
Lahtinen ja Purokuru vaikuttavat tässä valossa naurettavilta ja fanaattisilta hysteerikoilta. Juuri tätä (tiedon) valoa olisi kuitenkin pohdittava tarkemmin: alettava kysyä, minkä Lahtisen ja Purokurun teos saattaa liikkeeseen ja mikä on käsillä olevan kriittisen keskustelun varsinainen panos. Voin paljastaa, ettei kyse ole tiedosta…
 

Pitkänperjantain mietteet

Olen tähän ikään mennessä ehtinyt viettää niin monta kärsimystapahtumaa synkistelevää, ”asiaankuuluvan vakavaa” ja ”arvokasta” pitkääperjantaita, ettei sellainen enää jaksa kiinnostaa.
 
Viime viikolla tapasin erään iäkkään ystäväni, joka on helluntaikristitty. Olin iloinen nähdessäni hänet elossa. Ilahduttavalla tavalla lisäarvoa tuottamattoman kävelyni bonuksena pääsin haahuilemaan hengellisen erityistodellisuuden rajapinnoille, kuulemaan jänniä toteamuksia kuten: ”Sinähän olet lihan vallassa, pyydä Pyhää Henkeä vahvistamaan uskoasi” ja muuta vastaavaa. (Sanoin, että jos Jumala on olemassa, hän ei vaadi minua tahtomaan yhtikäs mitään; voin elää ja olla juuri kuten haluan.)
 
Eläköitynyt ystäväni (kutsukaamme häntä tässä vaikkapa Topiakseksi) pitää minua filosofian mädättämänä kirjaviisaana; minusta Topias puolestaan vaikuttaa huuruiseen ja nuhjuiseen hengellisyyteen uponneelta eksentrikolta. Suhteemme salaisuus on rehellisyys. Lausumme diagnoosimme julki ja ihmettelemme huvittuneina, miksi edes jaksamme hengailla yhdessä. Arvelin kerran, että vedämme toisiamme puoleemme juuri tämän kummallisen ja avoimen erimielisyyden yhdistelmän vuoksi.
 
Vaikka Topias sanoo suoraan, hän ei tuomitse. Tässä hän muodostaa kokemukseni mukaan jonkinlaisen viiteryhmänsä poikkeuksen: useimmiten on tapana olla epäsuora ja tuomitseva. Elämänkokemuksen tai myötäsukaisen luonteen ansiosta Topias kykenee lausumaan ehdottomuuksia asettumatta itse jalustalle, jolta ne putoilevat.
 
Keskustelut Topiaksen kanssa vievät minut kummalliseen maailmaan, joka on yhdistelmä menneen ajan lähes psykoottista hengellisyyttä ja uskonsekaista, melkein ylenpalttista vakuuttuneisuutta. Topias on ilmestyskirjafani. Kerubit, kirjakääröt ja tuhatvuotinen valtakunta eivät hänelle ole vain juutalaista symboliikkaa vaan totista nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kun apokalyptinen paasaus käy liialliseksi, sanon suoraan, että nyt menee sellaiseksi huru-ukkoiluksi, ettei filosofian ihminen jaksa tuommoista kuunnella.
 
Topiaksen silmät lasittuvat, jos puhun kapitalismista, tuotantosuhteista tai rakenteellisesta rasismista. ”Pitää olla kiitollinen siitä mitä on”, hän sanoo, ”mutta flesh is flesh, en minäkään kovin kummoinen ole.” Jos koetan vastata, ettei kristinusko merkitse nöyrtymistä kapitalistisen herran (tai ylipäätään minkään auktoriteetin) edessä, eikä politiikka voi perustua vaatimukseen tyytyä oloihinsa, hän menee hiljaiseksi ja aloittaa hetken kuluttua: ”Niin… mutta sittenhän joudutaan tilanteeseen, jossa sinä vaadit sitä ja toinen tätä…” – ja nyt minä puolestaan alan katsoa lasittuneesti horisonttiin, joka on hukkumassa kammottaviin elämänviisauksiin.
 
Juttumme on, että kumpikin tietää toista paremmin, eikä asiasta jaksa sen kummemmin riidelläkään. Siksi on sama kuunnella kaverin höpinää, sanoa suoraan, ettei tuossa ole mitään järkeä ja vertailla kokemisen tapoja, joiden erilaisuus pistää aina miettimään äärettömyyttä.
 
Luultavasti Topias viettää pitkääperjantaita Jeesuksen ristinkuolemaa muistellen, kiitollisena kohdalleen osuneesta ansiottomasta armosta, Usko-TV:stä saarnastriimia katsellen. Oma perjantaini on vielä hiukan auki. Eilen kaveri kyseli päivätumuille. Ehkä hyppään siihen virtaan. Nupit kaakkoon ja hanat auki, tervetuloa löysäily ja haahuilu.